Vieraat on pelottavia
Ystäväni ja kollegani Laura Mäntylä oli eilen aamuteeveessä yhdessä Pirkko Saision ja Jani Toivolan kanssa keskustelemassa homoseksuaalien oikeuksista ja tilanteesta nykysuomessa.
Keskustelun voi katsoa täältä:
Ohjelma oli mielestäni selkeä ja napakka ja peräänkuulutti ihmisoikeuksia niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin.
Ohjelman jälkeen kollegani sai kuitenkin sähköpostitse palautetta, että hänen tuomionsa tulee olemaan kovempi kuin yhdenkään al-qaida terroristin ja ettei hän ole kristitty lainkaan. Sama palautteen antaja tiesi kertoa, että hän on engeliläinen tekovihreä kommari.
Voi voi. Miten surullinen olen siitä, miten ilkeitä kristityt osaavat toisilleen olla.
Asiasta vähän sivuun. Olin tällä viikolla pitämässä kotiseurakunnassani luentoa lapsettomuudesta. Paikalla oli lähinnä vanhempia naisihmisiä. Eräs heistä uskalsi moneen otteeseen pyytää puheenvuoroa. Hänen mielestään adoptio ei oikein ole hyvä juttu, kun ”ne voi olla vaikka kuinka sairaita, ne adoptoidut, eikä niitä sitten voi enää palauttaa”. Samalla logiikalla hän vastusti myös hedelmällisyyshoitoja: ”Lapsistahan tulee sitten helpommin sairaita kun on hormooneilla alulle laitettu.”
Olin juuri kertonut olleeni aikoinaan hedelmällisyyshoidoissa sekä sen, että meillä on adoptiolapsi. Yritin toki argumentoida, etteivät ainakaan minun tuntemani adoptiolapset tai hedelmällisyyshoidoilla alkunsa saaneet ole yhtään sen sairaampia kuin perinteisimmillä menetelmillä perheeseen tulleet luomulapset. Vastaväitteeni taisi mennä kuuroille korville. Naisella oli oma vahva käsityksensä. Jostain syystä.
En päässyt ihan jyvälle, miksi juuri sairaus oli peruste adoption ja keinohedelmöityksen vastustamiselle . Eikö sairaita pitäisi hoitaa ja rakastaa enemmän kuin terveitä? Näin ennakkoluuloisia kommentteja en ollutkaan vähään aikaan enää kuullut. Miten pelottava voikaan olla jollain lailla vieras ja erilainen ihminen.
Tällä viikolla katsoin myös dokumentin Naapurit
Dokumentti kertoo suomalaisen pienen maalaiskaupungin taloyhtiön elämästä, johon kymmenen vuotta sitten alkoi ilmestyä oudon näköisiä ihmisiä outoine tapoineen. Dokumentti esittelee katajaisen kansamme syvät rivit. Dokumenttia katsoessa minä ainakin tulin taas surulliseksi. Edes naapurin suruun ei osattu suhtautua asiallisesti.
Lopuksi somaliperhe muuttaa pois. He vain lähtevät ilman jäähyväisiä ja hyvän jatkon toivotuksia. Se nyt olisi vähintä, mitä naapurit voisivat toisilleen sanoa. Kansalaisvelvollisuus suorastaan. Silti somaliperhettä jäädään kaipaamaan. ”Olisi ollut mielenkiintoista seurata lasten kasvua”, toteaa eräs naapureista. Sitä ei tietenkään sanota heille.
Btw. meidän suomenruotsalaisille naapureille olemme aina vain ”granne”, niin vaikka olemme monta kertaa kertoneet myös nimemme.
Kaikki ovat outoja paitsi sinä ja minä todetaan Naapurit dokumentissa. Hyvin todettu.
Olisikohan meidän mahdollista tulla edes hitusen verran tutummaksi sen jollain lailla vieraammasta maailmasta tulleen kanssa?
Jatkan itsestään selvältä kuulostavaa saarnaani: Ihminen on homoseksuaalikin tai se kristitty, jolla on erilainen kanta kuin itsellä. Ja tietysti adoptoitu tai keinohedelmöityksellä alkunsa saanut. Niin ja somali ja suomenruotsalainen, kaikki me ollaan samanarvoisia ihmisiä. Jos niihin vieraisiin vähän yrittäis vaikka tutustua. Sitten eivät olisi enää niin vieraita. Niistä vois vaikka tykätä. Mitenköhän sitä uskaltais?