Viikko ilman puhelinta

Eri-ikäiset ihmiset hahmottavat maailmaa hyvin erilaisista kantimista. Jokaisessa ikäpolvessa on kuitenkin yksi yhdistävä tekijä: toisten ihmisten tarve ja yhteys muuhun maailmaan.

Kirjoitin taannoin naapurin mummosta. Mummo on yli 80-vuotias ja asuu yksin.

Eräänä päivänä tulin töistä kotiin ja jäin juttelemaan mummon kanssa talomme pihalle. Mummo kertoi, että hänen puhelimensa oli mennyt rikki. Hänen ainoa mahdollisuutensa hoitaa asioitaan, ottaa yhteyttä kehenkään, on mykkä.

Harvoin tulee ajatelluksi, miten vanhus voi olla hukassa ilman vanhanaikaista lankapuhelinta. Omassa maailmassani elämä ei romahtaisi, jos älypuhelimeni pimenisi. Avaisin läppärin kannen ja lähettäisin sähköpostia tai soittaisin Skype-puhelun. Vanhus ei muuta edes halua kuin luurin ja numeronäppäimet. Töpseli vain seinään. Kännykätkin ovat niin monimutkaisia nykyään. Sen lisäksi, että kännykkä pitäisi muistaa ladata, sitä käytetään hivelemällä pintaa, ja puhelun aikaansaaminen on monen mutkan takana. Koukkuisin sormin ja kankein nivelin pitää yhteys saada aikaiseksi.

Metsästin epätoivoisesti vanhanaikaista puhelinta hajonneen tilalle. Kiersin kirpputoreja ja kierrätyskeskuksia. En löytänyt. Sunnuntaina illalla kotona maatessani tuli mieleen, että vika voi olla myös puhelinpistokkeessa, ei laitteessa. Päätin, että seuraavan kerran kohdatessamme soitan puhelinyhtiöön ja selvitän asian.

Mummo oli ollut tomerana. Siinä missä minä makasin sunnuntain kotona, mummo oli mennyt kirkkoon. Mummo oli pyytänyt siellä apua, ja paikallisen seurakunnan työntekijä oli ”ottanut yhteyttä semmoisella tietokoneella sinne puhelinyhtiöön”, mummo kertoi. Vika oli puhelinkaapeleissa, ei laitteessa. Viikon verran mummo oli ilman puhelinta.