Yksinäisyys lemuaa pahemmalta kesäisin

Iltaisin kävelen pitkin katuja ja puristan puhelinta kädessäni. Tekisi mieli puhua jollekin, mutta ei ole ketään kelle soittaa. Siskon mies on juuri tullut työreissulta, äidillä on talo täynnä muita huolehdittavia, ystävä kelluu tuoreen parisuhteen kuplassa, jonne on noloa puhelinsoitolla tunkeutua.

Tietysti voin soittaa heille ja heidän lisäkseen kymmenille. Olen onnekas, en ollenkaan yksin, tiedän sen. Mutta vaikka kuinka vakuutan itselleni, että elämässäni on lukuisia ihmisiä, niin yhdellekään heistä en osaa soittaa ilman asiaa, vain sanoakseni että minulla on ikävä ihmisen ääntä. Maailma ympärillä näyttää olevan täynnänsä onnellisia parisuhteita ja perheitä. Parisuhteita ja perheitä ja talokauppoja ja tutkintoja ja virkoja ja juhlia. Yksinäisyys lemuaa pahemmmalta kesäisin. Sen mustuus on tummempaa muiden aurinkoisia kesäkuvia vasten. Talvella kaiken voi kätkeä kiireeseen.

Kuljen katuja ja kaipaan ihmistä puhelimeni pikavalintaan. Pensasaitojen ja ikkunoiden takana ihmisillä on elämänsä, joissa voin vierailla niihin kuulumatta. Pois lähtiessä olo on helpottunut, sillä seinien sisällä on vielä katuakin vaikeampi olla. Yksinäisyys on helpompi kestää yksin. Silloin sen voi piilottaa ja siltä voi piiloutua. Useimmiten yksinäisyyden limainen varjo, häpeä, löytää minut silti. Hävettää kaivata ja surra, olla yksin ja tarvitseva. On säälittävää huutaa ikäväänsä, jos kukaan ei vastaa huutoon. Tunnen olevani paha, kun en osaa vipittömästi iloita sekä ystävieni onnesta että omasta elostani.

Huokaus nousee sen ainoan puoleen, jonka edessä en tunne häpeää.

Jumalani, anna minulle ihminen.
Ja jos sellaista ei ole, niin anna voimaa rakastaa itseäni.
Näytä tie, jota on hyvä kulkea yksin.
Ole kanssani kaikki päivät elämäni loppuun saakka.
Aamen.

– Mirka Maaria