Ystäväni Maria – se neitsyt
Tutustuin häneen joskus ala-asteella. Hän oli silloin jo kiehtova, jotenkin tosi rohkea ja vähän kummallinen – ja silti niin tavallinen. Näin hänet esiteltiin. Sellainen tavallisen ja kummallisen sekoitus, on aika kiehtovaa. Varsinkin kun hän osasi tehdä elämässä oikeita valintoja. Niin kerrottiin. Halusin tietää Mariasta lisää. Luin hänestä lastenraamatusta ja leikin nukeillani marialeikkejä. Minäkin halusin valita oikein.
Muistan ajatelleeni, että mitä jos Jumala tekee sen uudestaan ja valitsisi uuden lapsensa äidiksi tavallisen tytön Suomen Porvoosta. Mitä silloin vastaisin? Rakas Jumala, joku vähemmän vaativa elämäntehtävä riittäisi minulle, kiitos! Aloin luottaa siihen, että ehkä Jumala ei toista kertaa haluakaan lasta ja jos näin kävisi, niin minut Hän jättäisi ko. asiassa rauhaan. Seuraavaksi keksin kuitenkin jännittää sitä, lähettääkö Jumala minut lähetystyöhön Ambomaalle hämähäkkien ja käärmeiden sekaan. Niin että pitääkö aina vastata ”tapahtukoon Sinun tahtosi?”, vaikka Jumala saisi kummallisia visioita päähänsä eikä itse yhtään haluaisi vaikka sinne hämähäkkien sekaan.
Aikuisena olen monta kertaa ollut vihainen lapsuudestani tutuksi tulleelle Marialle. Tai en Marialle, vaan jollekin niille, jotka käsittivät hänet ihan väärin. Tahallaan tai vahingossa. Niissä perheväkivalta- ja muissa alistumistarinoissa, joihin Marian nöyryyden nimissä on naisia pakotettu, on Jumalan tahto kaukana. Oikea Maria ei olisi sellaiseen suostunut. Niin, koska Maria oli rohkea ja tutkiskeli kaikkea sydämessään.
Kirkkovuodessa on juuri nyt meneillään Marian ilmestymispäivän jälkeinen viikko, siksi kai olen miettinyt tätä lapsuudenystävääni taas vähän enemmän. En yhtään ihmettele, että häntä ei vain mietitä, vaan ihmiset ympäri maailman myös rukoilevat suoraan Marialta apua. Niin minäkin tein vähän itseltänikin salaa: kuljin lapsettomuusvuosina Uspeskin katedraalin ihmeitätekevän maria-ikonin ohi ja huokailin. Molempien lapsieni ilmoittaessa tulostaan, muistin ikonin. Olikohan Marialla sittenkin osuutensa elämäni ihmeisiin?
”Tapahtukoon Sinun tahtosi”. Sitä rukoilen, mutta samoja asioita veivaan edelleenkin kuin lapsena: En todellakaan aina tiedä, mikä on Jumalan tahto. Siis omassa elämässäni. Puhumattakaan muiden elämässä. Sen olen ainakin ymmärtänyt, ettei minua väkisten Ambomaalle lähetetä.
Maria sentään tiesi olevansa oikealla tiellä, vaikka kärsikin sisäistä tuskaa. Enkelin viestiä ei kai voi kukaan ihminen noin vain unohtaa? Minun on usein tyytyminen epäselvempiin signaaleihin. Se on epäreilua.
Olen kuullut enkelin ilmestyvän ihan tavallisille ihmisille ihan näinä aikoina. Tällaisia ihmisiä pidetään vähän kummallisina nykymaailmassa. Yliluonnollisista kokemuksista ei saisi puhua, eikä niitä varsinkaan saisi kokea: ne sotkevat järkevien ihmisten järkevän ja hallitun maailman. Minusta olisi tosi upeaa nähdä enkeli ja saada viesti Jumalalta. Tai niin ainakin luulen. Sellainen kokemus vahvistaisi varmasti uskoa ja vahvistaisi muutenkin ihmisenä. Eivät kai ihmiset muuten nykyäänkin ihmeitä kaipaisi – ja kokisi.