Ystävyydestä ja masennuksesta ja vähän muustakin

 

 

Istun sohvalla ja kuuntelen.   Yksi ystävistäni on sairastunut masennukseen (sain häneltä luvan mainita tästä).  Se ei tavallaan ole yllättävää, vuosittain Suomessa jää sairaseläkkeelle 4 500 masennusdiagnoosilla. Niin, että eihän sen nyt pitäisi olla yllätys, että sairaus voi iskeä kehen vain.  Ja silti se on yllättävää. Niin iloinen ja reipas ja hauska ja selvinnyt nelikymppiseksi asti ilman masennusta. Tai ehkä oikeastaan ilman diagnoosia.

Masennuslääkkeitä syö 428 000 suomalaista. Ne ovatkin olleet kovasti keskustelun alla, että auttavatko ne vai kroonistavat masennuksen.

Sitä ystävänikin nyt pohtii, että pitäisikö aloittaa lääkkeet vai jättää aloittamatta. En osaa sanoa, enkä uskalla sanoa oikein mitään lääkkeistä. Enhän ole lääkkeiden asiantuntija, enkä psykiatri. Olen kyllä havainnut, että parin muun ystävän kohdalla ne ovat auttaneet tarttumaan elämään. Jaksavat tehdä muutakin kuin nukkua. Ovat niiden voimalla jaksaneet aloittaa terapian. Terapia ei auta liian huonossa kunnossa olevaa.

Yhtäkkiä hän alkaa itkeä. ”Älä pelästy, tällaista tää nyt on, itken välillä ilman syytä”.  En pelästy,  sitä paitsi onhan hänellä syy, jos sellainen nyt itkuun tarvitaan.  Mutta masennus haastaa myös ystävyyssuhteet. Oikeastaan kaikki suhteet. Sitä ystävänikin nyt pelkää:  ”kenelle voi kertoa”. Ei haluaisi olla rasitteena. Kuinka paljon sairaudesta saa puhua.  Toiset pelästyvät eivätkä halua kuin iloisia ystäviä. Jotkut masentuneet eivät kerro sairaudestaan kenellekään. Ystävä kuitenkin auttaisi parantumaan. Että tietäisi olevansa jollekin olemassa. Vaikka siltä ei tuntuisikaan, mutta järjen tasolla tietäisi. Voisi vaikka puhua ääneen itselle: ”Onhan minulla se ja se ystävänä, hänkin välittää, ei ole unohtanut”.

Myötätunnon merkityksestä kirjoitti Mirka Maaria täällä toissapäivänä. Minulle ystävyydessä on ehkä kaikista tärkeintä myötätunto. Minun olisi vaikea olla sellaisen ystävä, joka ei osaa suhtautua pettymyksiini ja vastoinkäymisiini. Siksi aina iloiset ihmiset ovat vähän myös epäilyttäviä. Siis sellaiset tekoiloiset. Naamion takana voi olla paljon kohtaamattomuutta oman sisimmän kanssa.

Eräs vakavasta masennuksesta selvinnyt ystäväni on monta kertaa sanonut, että masennus on ollut parasta hänen elämässään. Lause tällaisenaan tuntuu nyt sairastuneen  korvissa ironialta, mutta toivottavasti se antaa toivoa. Masennus pakotti hänet pysähtymään.  Kohtaamaan oman sisimmän. Kaikki turha jäi.  Myös tietyt ihmiset. Kaikki eivät jaksaneet pysyä kyydissä. Mutta hänen perustansa on nyt jotenkin vahvempi.

Mitä masentuneen kanssa voi sitten tehdä? Tai mitä pitäisi sanoa? Välttämättä ei tarvitse tehdä tai sanoa mitään. Olla vain.  Ei kannata sanoa, että ”minä ymmärrän miltä sinusta tuntuu”. Ei voi täysin ymmärtää. Mutta voi vaikka istua vieressä ja lukea kirjaa. Kunhan ei hylkää. Lupaa ajatella tai kantaa rukouksin.

Raitis ilma tekee hyvää. Kävimme kävelyllä, vaikka hän ei olisi ensin jaksanut. Mutta koska oli upea ilma, oli helpompi lähteä.  Loppukesän auringon valo on aivan erityisen kaunista. Näimme lintujen kokoontuvan parviksi.  Syysmuutto on edessä.

Ihmistenkin pitäisi kokoontua enemmän parviksi ja ”lentää” yhdessä. Pidetään toisistamme huolta!

 

• Minna T.
• Kuva: Minna T. (kuvassa esiintyvät henkilöt eivät liity kirjoituksen teemaan, ystävyyteen kylläkin)
•  
• Täällä Miia Moisio kertoo, miten selvisi masennuksesta.