”Luuletko sä että mulla tulee olee mitään ongelmia lisääntymisen kanssa, kato ny mimmosen lauman teki ootte saanu aikaan”
Näin sanoin isälleni 8vuotta sitten. Tunnen edelleen syyllisyyttä tästä. Lapsettomuus ei ole asia mistä moni puhuu tai edes haluaa puhua.

Nuorempana en ajatellut asian koskaan koskevan minua kunnes tapasin aviomieheni ja rupesimme puhumaan lapsista. Jo tuolloin rintaani puristi ja jokin päässä kertoi että tämä on asia jonka saavuttamiseen menee pitkä aika. En vain kuvitellut kuinka pitkä. Kolme vuotta on paljon aikaa. Kolme vuotta kipua ja kaipuuta, kolme vuotta uusia lapsia lähipiiriin ja kysymyksiä milloin on meidän vuoro. Jokainen raskaus uutinen ja kysymys on tuntunut veitseniskulta sydämmeen. Vaikka olen onnellinen lapsista lähipiirissä ja en vaihtaisi heitä mihinkään mistään hinnasta, tulee aina välillä mieleen miksi en minä.

Olen 23-vuotias ja tunnen kehoni pettäneen minut. Miten näin nuorella on näin suuria ongelmia? Lääkäri käynnillä vasemmasta munanjohtimesta löytyi 19 kysya rakkulaa ja oikeasta 32. Lääkäri ei viellä osannut sanoa mistä tämä johtuu ja johtaako tämä rankempiin hoitoihin vai selviämmekö kenties kevyemmillä. Ensimmäisellä käynnillä sain jo suun kautta otettavia lisä hormooneja, jotka ovat laittaneet koko tunne skaalan joka päiväiseen elämäämme. Saatan ruveta itkemään jos tiputan vahingossa lusikan maahan tai mieheni ei kuule minua toisesta huoneesta. Onneksi mimulla on J kaltainen mies, joka ymmärtää ja tukee minua kaikessa.

”Onneksi meillä on aikaa auttaa teitä”
Näin sanoi lääkäri Helsingin Tilkassa. Ymmärrän, sillä olenhan vasta 23 vuotoas ja J 29. Minusta ei silti tunnu, että aikaa olisi tarpeeksi. Aikaa on kulunut jo kolme vuotta. Olen ollut vain 20 vuotias kun halusimme aloittaa meidän perheen. Tämä haave tuntuu kuitenkin aina vain kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta unelmalta.

En varmasti koskaan tule ymmärtämään käsitettä ”vahinko lapsi”, sillä sitä ei koskaan tule meille tapahtumaan. Kaikki on tarkkaan suunniteltua ja mietittyä. Lääkäri käyntejä toistensa perään ja lisää odottelua. Prosesseja jotka saattavat ottaa useamman vuoden ennenkö edes tiedämme miltä meidän oma pieni tulisi näyttämään. Onko hänellä enemmän minun vai J piirteitä ja kumman luonnetta hän mukailee enemmän. Millaisiksi vamhemmiksi kasvamme ja millaisia lapsia saamme.

Vihaan itseäni joka kuukausi enemmän. Tunnen pettäneeni mieheni luottamuksen ja kaikkien muidenkin odotuksen serkuista ja kavereista. Tuntuu myös ettei kukaan läheisistäni ymmärränä oikeasti millaista kaipuuta ja surua tunnen. Mutta ei heidän tarvitsekkaan ja joka päivä toivon ettei yhdenkään heistä tätä tunnetta tarvitsisi tuntea.