legoista ja ilotaloista

Päiväunet on iloinen asia. Ja toisen kainalossa pötköttäminen kans. Sulo tuoksuu tänään ihan suklaakalenterilta; pahvilta ja maitosuklaalta. Yleensä se tuoksuu hieltä. 

Tänään tulee Suomen peli. Tais olla Kanadata vastaan. En tiedä, kannattaisko sitä ollenkaan katsoa, menee vaan maha sekasin jännityksestä. Suomen loppuotteluita mä en voi katsoa ollenkaan, koska fyysiset oireet tulee niin rajuiksi. Katkeilee verisuonet päästä, hampaat lohkeaa kun puren niitä yhteen, puhumattakaan jatkuvasta oksennusrefleksistä. 

Mä katselen ihaillen mun legokokoelmaa. Omistan tällä hetkellä noin 30 erilaista legoukkoa tai akkaa. Joukossa on zombi, irlantilainen haltia, skeittaajia, lätkänpelaaja, sairaanhoitaja, kääpiö, ylioppilas, maajussi, geisha, kokki, flamencon tanssija, surffari, lumilautailija, ja vaikka mitä muuta. Lisäksi mulla on uuden Lego Friends -sarjan puu, jossa on puumaja, ja yksi talo sekä vihreä iso alusta, jolla mun koko lego-omaisuus törröttää. Oon käyttänyt tähän keräilyharrastukseen (puhun keräilyharrastuksesta, vaikka tosi asiahan on se, että legoilla on ihana leikkiä) tähän mennessä arviolta 150 eukkia rahaa, mikä vähän kirvelee tällaisina päivinä, joina ei oo varaa mennä ostamaan hartaasti kaivattua irtokarkkipussia. Mutta varmasti nuo legot tuli tarpeeseen niinä päivinä, kun oon niitä ostellut. Ja sitä paitsi Sulolla on vielä rahoja jäljellä, se saa maksaa minun namut.

Toinen mun harrastus on nukkekodin rakentaminen. Siihenkin on jo kulunut pieni omaisuus, eikä loppua näy. Aloitin homman kuustoistavuotiaana valmiilla Lundby-nukkekodilla, ruotsalaisella unelmakämpällä, johon tein itse nuket ja huonekaluja. Muutama vuosi sitten otin seuraavan askeleen nukkekodistina ja tilasin netistä osat villin lännen tyyliseen taloon. Ikävä kyllä kokoamisohjeita ei ollut suomeksi. Saksakaan ei oikein luista, joten talosta tuli vähän vino ja harottava, mutta OMPAHAN ITE TEHTY! Ajattelin ensin tehdä talosta saluunan, jon ka yläkerrassa oisi ollut ilotalo, mutta joku osa mussa sanoi kuitenkin ei. Enhän mä viitsisi näytellä taloa äitille ja sukulaistädeille ollenkaan, ja niiltähän ne kaikkein vuolaimmat kehut aina tulee. ”Voi että sä osaat!” ”Joku se viitsii ja jaksaa!” ”Oot sä näppärä käsistäs!” ”Sä oot aina ollu niin taiteellinen!” JA eihän tuollaista ylistystä ilman kannata ehdoin tahdoin jäädä vai häh!? Kissa kiitoksella elää, mutta mullekin se tekee ihan gutaa.

Sulo ilmoitti juuri, että nurmikolla tepastelee ”joku kana”. Mä sanoin ettei vaan olis pulu, mutta ei voi kuulemma tietää; ”kävelee ku kana”. Hyvä juttu, tuoreita munia tiedossa. Kotkot.