se siitä liikunnan ilosta

Sain kaverilta melkein omaksi, lähinnä lainaksi, rullaluistimet. On muuten kivat vempeleet. Ainakin niin kauan, kuin tajusin oman tasoni. Mulla ei oo mikään taivaita hipova kunto, oon pötköttäny koko pitkän talven sisällä tuijottamassa leffoja seuranani yhtä laiska Sulo ja popkornikulho.

Kun lähdin ekaa kertaa rulliksilla liikkeelle seitsemään vuoteen, otin Sulon henkiseksi tueksi mukaan. Meillä oli kivaa. Sulo pyöräili vieressä, ja hinasi mua tarvittaessa. Oli viileä ilma ja ihmisiä vähän liikkeellä, asfaltti tuntui suht sileältä, ja se fiilis, joka on, kun pyllystä palaa rasvaa, on huippu. Eli hyvä reissu.

Seuraava kerta olikin sitten tuhoon tuomittu. Aurinko paistoi täysillä, olin just herännyt, ehtinyt syödä leivän ja juoda lasillisen vettä, kun puin suojat päälle ja lähdin luistelemaan.

Ensimmäinen kilsa oli takkuinen, toisella helpotti, kolmas tuntui pahalta ja neljäs ihan hirveältä. Kun olin päässyt hirveää vauhtia luistelemalla kauas kauas kotoa, meinasin oksentaa tien poskeen. Jatkoin silti. Vasta kun meinasin pyörtyä suorilta jaloilta, päätin kääntyä kotiin. Jouduin pitämään parin sadan metrin välein taukoja ja istumaan välillä lepäämään. Koko kroppa oli yhtä hakkaavaa sydäntä, ja pelkäsin, että kohta se pysähtyy.

Kesti järkyttävän kauan päästä kotiin, ja viimeinen tauko oli pakko pitää vielä meidän parkkipaikalla. Istuin siinä melkein vartin ja tsemppasin itteäni sutimaan viimeiset metrit. En muista, koska oisi viimeksi ollut yhtä paha olo.

Onneksi Sulo oli kotona, kun pääsin perille. Mä jäin makaamaan eteisen lattialle ja vinguin vettä. Itkeskelin vähän ja ajattelin, että nyt tuli noutaja, mutta kummasti helpotti, kun avoimesta ovesta puhalteli tuuli ja mä makoilin ihan paikoillani. Hyvä jos jaksoin hengittää. Että se siitä liikunnan ilosta.

Sulo riisui multa luistimet jalasta, ja sitä nauratti, mistä mä loukkaannuin verisesti. Se kutsui mun hengenhätää ’piippuun vetämiseksi’ eikä tajunnut, miten lähellä mä kävin ikuista rauhaa. Okei, liiottelen, mutta kyllä vaan tuntui pahalta.

Opinko jotain? Kyllä. Mulle ei sovi rääkki. En vaan kestä sitä. Täytyy oppia liikkumaan oman kunnon mukaan, eikä vetää överiksi. Mua oksetti vielä illallakin, ja päätin lujasti, että tästä lähtien en liiku veren maku kirjaimellisesti suussa, vaan pidän hauskaa. Palakoon pepusta vähän hitaammin löllöä pois, sen mä kestän, kunhan ei sydän pysähdy.