Sittenkin koiraihminen?

Tunnen itteni onnistuneeksi ihmiseksi. Oon pitänyt naapurin koiria hengissä jo kokonaista 14 tuntia. Eikä ne ole pissanneet tai caccanneet sisälle kertaakaan. Keittiön matolla on tunnistamaton läjä, mutta uskon, että se on koiranruokaa.

Luulin aina, että oon ehdottomasti kissaihminen, mutta kyllä näitten puppejen kanssa vaan on ihan kivaa. Tällä hetkellä pienempi, shetlanninlammaskoiran ja puudelin risteytys leikkii lankatupsun kanssa sotkeutuneena tietokoneen johtoon ja isompi, collie, nukkuu tai on nukkuvinaan mun tuolin vieressä.

Pienempi on aikamoinen arkajalka; tänään on selvinnyt, että sitä piinaavat ainakin seuraavat fobiat: pesukoneen merkkiäänen pelko, rappusten ritilän pelko, kuulakärkikynän napsahduksen pelko ja moottoripyöräkammo.  

Isompi taas on erittäin hyväkäytöksinen ja korrekti kaveri, ja tässä asioita, joihin se tarvitsee luvan: syömiseen, kynnyksen yli astumiseen ulos mentäessä, kynnyksen yli astumiseen sisälle tultaessa, huoneesta toiseen menemiseen (tosin jälkimmäiset kolme kohtaa voisi tiivistää sanomalla yksinkertaisesti, että kynnyksillä on jokin suurempi merkitys tämän koiraherran elämässä) ja liikkeelle lähtöön sen jälkeen, kun talutushihna on irroitettu. 

Pienempää koiraa, Sylvi-neitiä, tuntuu vaivaavan myös taipumus masokismiin. Päivän kuumimpana aikana se makasi lämpimine shetlanninlammaskoiran /villakoiran turkkeineen pihan aurinkoisimmassa paikassa samalla kun minä, kymmenen kertaa karvattomampana, etsin epätoivoisesti varjoa.

Ollaan tehty asialliset kolme kävelylenkkiä, syöty hyvin ja iloittu riittävästi. 

Me ollaan kaikki kolme aika väsyneitä tästä päivästä. Collieherra Zorro tuhisee raskaasti nukkuessaan, ja me taidetaan suunnistaa Sylvin kanssa myös yöunille. Jos päikkärit antoi minkäänlaista osviittaa tulevasta yöstä, niin Sylvi mitä todennäköisimmin ahtautuu minun jalkojen väliin ja nuoleskelee hajamielisesti mun nilkkaa koko yön.