Haistan palaneen käryä

Eilen tein sen virheen, mitä en ole tehnyt moneen viikkoon; laitoin ruokaa. Ja niinkuin yleensä, oisi saanut jäädä tekemättä. Minun ruuanlaittoa kuvaa parhaiten sana kaaos, niin eilenkin. Perunat pyöri, vesi roiskui, kalkkuna kärysi ja rasva lainehti seinillä asti. Lopputulos oli niin ikään kammottava. Perunoita ei voinut syödä, kalkkuna nyt meni alas kun muisti juoda välillä vettä. Ei saa käsittää väärin, osaan tehdä kahta ruokaa: kanakastiketta ja jauhelihakastiketta, ja ne on aikuistenoikeasti hyviä ja suuremmin roiskumattomia. Riisin tai makaroonin keittäminen taas on huomioitava erikseen. Ei puhuta siitä. Ei puhuta vaikeista asioista. 

Tänäänkin kärysi liha, tällä kertaa oma. Sen siitä saa kun pitää hauskaa, älä koskaan pidä hauskaa! Höpöhöpö. Vaikka miten on nyt kipeä ja punanen ja kuumottava iho, en antais pois hetkeäkään tästä päivästä. Maastopyöräilyä, eväsretkeilyä sammakkolammella, vesipyssyilyä ja grillausta, vau. Sain myös uuden kaverin. Alvari kolme vee jutusteli minun kanssa kauan ja hartaasti siitä, mihin muurahaiset menee ja miksi, ja lopulta kutsui mut joskus luokseen leikkimään. Äitinsä saattaa tosin ihmetellä, jos ovella seisoo tämän ikäinen leikkikaveri kysymässä poikaa potkimaan palloa, mutta sehän on sen ajan murhe.

Paljon on siis positiivista. Opin, mitä ruokaa en ainakaan enää koskaan laita, hauskaa oli ja paljon, plus tämä ihonväri saattaa käydä ”terveestä punakkuudesta” verrattuna normaaliin kalmankalpeuteen ja muuttua jopa jonkin sortin ruskean sävyksi kun aikaa kuluu.