Koska minä saan puhua?

Tässä viime päivinä otsikon kysymys on mässähtänyt mieleen tasaisin väliajoin. Sana ’mässähtää’ siksi, ettei se ’juolahtanut’ eikä ’rämähtänyt’, vaan jotenkin pehmeästi, mutta vähän epämiellyttävästi….niin, mässähti.  Toisen päälle ei saa puhua, itse ei voi aina olla yksin äänessä, kukaan ei jaksa ylipirteän maanikon monologeja. Mutta entä jos on asiaa, ja kamalasti.

Äitin kanssa tultiin messuilta, ja pitkästä aikaa puhuttiin isoista asioista. Ilahdun aina uudestaan siitä, että äitin kanssa voi puhua kuin ystävälle. Minusta on tullut äitin mielestä iso tyttö. Vihdoin. Mutta vaikka asiat on isoja, ja haluaa olla pelkkänä korvana, on joskus väliin pakko huudahtaa jotain, vaikka on riski, että tunnelma särkyy, tai ainakin vähän rakoilee. Juttuhan oli niin, että mää näin tähdenlennon Pasilan yllä: ”Näikkö?! Tähdenlento!?” Ja sinne meni se hetki. Tarina jäi kesken. Mutta onneksi saatiin jutusta kiinni jo Kehäkolmosella taas.

Eilen juteltiin tyttöjen kanssa suuria ja ihmeellisiä, ja hermostuin siitä, miten vaikeaa toisia on kuunnella. Mää haluan olla kiltti, keskittyä, ja olla hyvä ystävä, mutta silti. Silti mää keskeytän toisen, vaikka juttu on kesken. On niin kova tarve puhua itsestään. Minäminäminä; välillä ällötän itteäni.

Tänään mulla oli taas yksi ihana juttelukaveri. Me puhuttiin vaikeita juttuja, ja kevennettiin hölmöilyllä. Taas sama ilmiö: on vaikeaa kuunnella. Mikä siinä on? Miksi oon niin tyhmä? Vai onko se tyhmyyttä? Vai onko tyhmyyttä moittia itteää tyhmyyksistä, jotka ei välttämättä ole tyhmyyksiä, vaan ihan tavallisia asioita. Vaikea asia.

Mä touhuan koko ajan jotakin; monta rautaa kuumana jatkuvasti. Eikä mulla muka ole aikaa kuunnella edes Suloa, jota nyt ehdottomasti pitäis kuunnella, kun sehän yrittää jakaa tätä kotia ja elämää minun kanssa. Mutta vaikeuksia on, ihmisestä riippumatta. Kai mulla on joku hämmentävän massiivinen purkautumisen tarve: ”Kuunnelkaa mua, kuunnelkaa pliis, mä haluan puhua,koska minä saan puhua?” Ja kuinka kauan? Ja mistä asioista? Mä haluaisin kertoa kaiken, puhua ääneen joka asian.

Kauhea tarve tulla tajutuksi. Haluan tehdä itteni selkeäksi. Haluan, että musta tiedetään kaikki, että mulle osataan olla sellaisia, kuin mä toivon muiden olevan mulle. Väsyttävää. 

Ja tympii vielä yksi asia; laiskottelen blogin suhteen. Tekis välillä mieli antaa olla, ja alottaa myöhemmin puhtaalta pöydältä. Mutta toisaalta tämä on yksi tapa, jolla voin vähentää live-elämän monologeja; jauhan täällä, tyhjennän päätä, kuvittelen että mua kuunnellaan. Ehkä tärkeintä on se, että kuuntelen itteäni. Siis aluksi itteäni, ja sitä kautta myöhemmin muita. Oon vähän eksyksissä.

Eksyneet haluaa kotiin. Mä meen kotiin. Koti on Sulon kainalossa.