neliapilat

Jos joku kaipaa selitystä muutaman päivän poissaoloon, se on kerrottava. Sulo joutui sairaalaan, ja viime päivät on olleet kamalia. En tiedä, kannattaako mun avautua ambulanssikyydin syistä, mutta sanon vain että kukaan teistä ei toivoisi kellekään rakkaalleen vastaavaa tapausta, joka johtaa osastolle. 

Pelkäsin, että Sulo kuolee. Se makasi asfaltilla melkein tiedottomana, ja minä ja sen ystävä laulatettiin Sulolla joululauluja ja oravanpoikaa, ettei se olisi menettänyt tajuntaansa. Ja ambulanssilla tuntui kestävän ikuisuus.

Päivän tiputuksessa ja tarkkailussa olon jälkeen Sulo vietiin osastolle lepäämään. Ainakin viikoksi näin alkuun. Kävin siellä tänään. Vitsailtiin että ollaan mekin pariskunta; Sulolle tämä osastokerta oli jo toinen, ja minäkin oon saanut viettää pari kesää taaksepäin muutaman viikon kyseisessä levähtämispaikassa. Tavallaan ei naurata yhtään, ja toisaalta taas tää asia on niin surkuhupaisa, ettei kyllä viitsi itkeäkään. Taidetaan me vähän sairaita olla.

Osastoon, tai oikeastaan sen pihaan liittyy hauska juttu. Silloin, kun mä vietin siellä kolme viikkoa, yksi hoitaja kertoi, että piha on täynnä neliapiloita. Se oli itse löytänyt yhden päivän aikana kahdeksan. Ehdotin tänään Sulolle, että etsitään meille onnenapilat, ja niin me kyykittiin nurmikolla etsimässä. Sulo löysi omansa nopeasti, mä en niinkään.

Meinasin jo luovuttaa, ja ajattelin, että eikö mulle edes yks apila voisi tuoda vähän onnea. Tarkastin suihkulähteen viereisen nurmikon, mutta saaliina oli vain märkä selkä, kun suihku räiski vettä kauemmaksikin. 

Mutta sittenpä se löytyi; neliapila, jonka lehdet oli niin hassussa asennossa, että se näytti ihan perhoselta. 

Jos joku on tämän maailman luonut, niin sillä on kyllä ollut silmää: asettaa niinkin surullisen paikan pihaan neliapilaniitty. Elämä tuntuu taas aika hyvältä jutulta.