Ou mai gaad! Mä oon koko ”aikuisikäni” (todellisuudessahan tämmöinen ajanjakso ei ole vielä näyttänyt merkkiäkään alkamisestaan, mutta puhutaan tässä nyt ajasta, jonka olen lain silmissä ollut täysi-ikäinen, ”aikuinen”) pelännyt. Nimittäin CV:n tekemistä. Se on ahdistanut ihan järkyttävästi, varsinkin työnhakuvaiheessa, kun sitä ei vaan ole ollut.

Onneksi äiti potki mut tällä kertaa liikkeelle. Kysyi, että pitäisköhän nyt ottaa härkää sarvista, kun työtä pitäisi saada ja pian. Pitäisi, mä ajattelin, olisi pitänyt jo vuosia sitten.

Pelko johtuu tietämättömyydestä, samoin tässäkin tapauksessa. Kirjainpari CV vaikutti oudolta, hankalasti lähestyttävissä olevalta, enkä uskaltanut edes lukea ohjeita sen tekemiseen netistä. Oravanpyörä oli valmis. Pelko kasvoi, kun sen yritti sulkea mielestään, ja sen voittaminen vaikeutui vain jatkuvasti. 

Olen jättänyt hakematta moneen kivalta kuulostavaan työpaikkaan siksi, ettei seeveetä ole ollut, ja olen kuvitellut, että sen tekeminen vaatii aivan kohtuutonta pyristelyä ja valtavasti vaivannäköä.

Mutta tänä vuonna, onnen vuonna 13, minä otin härkää – en pelkästään sarvista, vaan joistain muistakin ulokkeista, ja päihitin pelon.

Ei vaadittu kuin muutama puhelinsoitto entisiin työpaikkoihin ja muutaman päivä odottelu, kun unohtuneet työtodistukset kolahtivat postiluukusta. Tämän lisäksi piti kaivella vanhat todistukset esiin, samoin EA-kortti, hygieniapassi ja työturvallisuuskortti.

Sitten Word auki, teksti paperille järkevään järjestykseen, kehuttiin vähän omia taitoja, ja det var det.

Ai niin. Piti ottaa työnantajaystävällinen kasvokuvakin. Tämä paljastui vaikeimmaksi osuudeksi. Mitäänsanomaton tylsä paita päälle, meikki hyvin, tukka samoin, silmät auki, normaali hymy (irvistää ei saa) ja kuva suoraan edestä päin. Aikaa kului, mutta lopulta tämäkin osa oli hanskassa.

Ja valmista tuli!

Success! Nyt, katso otsikkoa.