Tässä ollaan. Kaikki on menny enemmän tai vähemmän uusiksi. Opiskelu loppu, rahantulo loppu, rivitalossa asuminen loppu, Sulo ja minä loppu. Uus, ehompi elämä. On vähän totuttelua.

Työkkäri oli yks uusista kokemuksista. Kauppatorilta lähtee sinne suunnalle menevä bussi, ja bussipysäkki oli oikein työttömien talvileirin huipentuma. Ahtauduttiin bussiin, istuttiin viideksi minuutiksi ja noustiin jo kärkkymään parasta lähtökuoppaa, koska ensimmäinen perillä ohittaisi muut jonottajat jo kättelyssä.

Kukaan ei oikeastaan juossut – ei suomalaiset kehtaa niin avoimesti kilpailla – mutta hölkätä kannatti. Olin kolmantena maalissa, taakse jäi ainakin kahdeksan hitaampaa.

Jonotin päästäkseni tuijottamaan kahdeksi tunniksi numerotaulua, johon odotin koko ajan ilmestyvän maagiset numerot 3 ja 4 eli kolkytäneljä.

Oon huono odottamaan. Pyörin ku puolukka ämpärissä koko odotusajan, muut ihmiset osasi istua paikoillaan siivosti. En mäkään mitään julmaa pahennusta varmaan herättänyt, kunhan pörräsin. Tsori.

Kun 34 oli lävähtänyt tauluun ja työkkärissä vierailun loppu häämötti, alkoi tympäistä. Hitto. Odotan noin 120 minuuttia vain nähdäkseni maailman happamimman naaman maailman tylsimmässä kopissa, eikä Se Täti edes osannut neuvoa mua…siinä..niin siinä..no höh.. no siinä, mitä kysyin. En edes muista. Fakit. Ihasama.

Eniveis, nyt en jaksa enempää, terveiset vaan työkkäristä, ja kiva olla täällä taas.