Huomenna se alkaa taas ja mua vähän pelottaa. Pelottaa, saanko nukuttua ensi yönä, pääsenkö ylös sängystä aamulla, jaksanko näyttää hymyilevää naamaa päivän ekoina tunteina. Onnistunko hyvin vai hyvin huonosti. Itsevarmuus on kadonnut, jos sitä koskaan edes oli. Tuntuu ettei ollut.

Ihan niinkuin olisin kesän aikana muuttunut sellaiseksi, joksi olen aina yrittänyt välttää muuttumasta; syrjäytyneeksi. Se on kamalan masentava sana. En ole tehnyt toukokuun puolivälin jälkeen mitään. Mä taidan olla ihan luuseri. Ahdistaa. JA JUURI SILLOIN – NYT –  kuuluu biisin ensimmäiset tahdit. Ja biisi on Rainbown Since You’ve Been Gone. Muahan naurattaa. Ihan sama joku loman loppu, mulla on tää biisi ja hirveän hauska olo. Ahdistus meni pois. Kunnes biisi loppuu, mutta se ei lopu vielä. 

Eilen mietittiin tyttöjen kanssa, oltaisiinko mieluummin kuuroja vai sokeita. Kukaan ei miettinyt kauan, ja kaikki valitsi näkökyvyn säilyttämisen. Mulla ei käynyt mielessäkään, että ilman kuuloaistia menettäisin ihan oikeasti musiikin. Voisin vaan muistella hyviä biisejä, ja basson tietysti tuntisin, mutta pienet kivat vivahteet jäisi tuntematta. Toisaalta tuntuu, etten kyllä millään pärjäisi ilman kauniitten kuvien ja luonnon tsiigailua, enkä kestäisi jos en näkisi rakkaita ihmisiä enkä kuvia, joita olen piirtämässä. 

Totuushan on tietysti se, että ihminen oikeasti pärjää aina, vaikka tilanne olisi mikä (paitsi silloin, kun ei pärjää) , ja se, etten koskaan joudu tilanteeseen, jossa saisin/joutuisin valitsemaan vain jommankumman yllämainitun aistin. Ainakin tämä on aika epätodennäköistä.

En tiedä, olisiko minkään sortin kuva saanut mua yhtä rentoutuneeksi ja iloiseksi kuin Since You’ve been Gone, mutta ei mun tarvitsekaan sitä tietää. 

Kuvat ja biisit voi saada sekä tosi hyvälle, että tosi pahalle tuulelle. Muakin ketuttaa jo taas; Mötley Cruen Paranoid ärsyttää; miksei Rainbown ihastuttavuutta voinut kestää kauemmin?