Se on Armas Einar Leopold Lönnbohmin elikkä Leinon Einon päivä. Olen vähän pettynyt, ettei Eino Leino ollutkaan ristimänimi.. No, se oliskin ollut liian hienoa. Mutta kaveri halusi tulla muistetuksi Einona, joten menköön nyt; hei hei Armas Einar Leopold! Eikka täyttäisi tänään 134 vuotta, ellei olisi mennyt kuolemaan jo 47-vuotiaana, mutta kerkesi kyllä kirjoittaa niin paljon kaikkea kaunista, etten oo ihan varma, mitä runoa siteeraisin tässä..

Mummu mut opetti lukemaan runoja, ja 14-vuotiaana sain joululahjaksi runokirjan, jonka kahlasin heti läpi. Mun suosikki oli heti Leinon Hymyilevä Apollo, ja kun kysyin mummun lempparia, se vastasi että ” no Hymyilevä Apollo varmaanki”. Se on siis minun ja mummun yhteinen runo, jota mä luen aina vaan enemmän ajatuksella, varsinkin siksi että mummu on nyt enkeli, ja haluan päästä sen lähelle jotenkin. 

Feikkasin vähän, kun en muka ollut varma, minkä runon pätkän tähän kirjoittaisin; tottakai Apollon, koska se on mulle itselle kaikein merkityksellisin, viisain ja kaunein. En kirjoita runoa kokonaan, koska en jaksa, ja se kyllä löytyy helposti netistä tai kirjastosta, mutta tässä kuitenkin mua eniten puhuttelevat säkeistöt (onkohan oikea termi):

Ei paha ole kenkään ihminen/ vaan toinen on heikompi toista. / Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,/ vaikkei aina esille loista./ Kas, hymy jo puoli on hyvettä/ ja itkeä ei voi ilkeä;/ miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,/ siellä lähell’ on Jumalakin.

Oi, antaos Herra sa auringon,/ mulle armosi kultaiset kielet,/ niin soittaisin laulua sovinnon,/ ett’ yhtehen sais eri mielet./ Ei tuomitse se, joka ymmärtää./ Mut laulukin syömiä selittää/ ja ihmiset toistansa lähemmäs vie./ Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää/ niitä voimia hyviä voisi!/ Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,/ niin ette niin kovat oisi!/ Miks emme me kaikki yhtyä vois?/ Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois./ Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!/ Niin suuri, suuri on maa.

Kaunista, sanon minä.