Oon nyt totutellut reilun puoli vuorokautta siihen, että näen peilissä eskimolapsen. Eilen illalla oli tylsempää kuin uskoin olevan mahdollistakaan. Sulo pääsi sentään naapurinäijien kanssa saunaan ja kekkaloimaan ilman paitaa pihalle,  minä en. Olin istunut tuijottamassa eteeni kolmatta tuntia, kun mun jalat pakotti mut nousemaan tuolista ja kävelemään kylppäriin. Melko yliluonnollinen kokemus, täynnä taikaa, mutta enivei siellä mä seisoin ja ajattelin että perhana leikataan letti. Sakset oli käden ulottuvilla, ja aika nopeasti oli etutukasta katkennut 15 senttiä. Yllätyin vähän itekin, mutta paljon se auttaa ihmetellä enää, kun tukka lepää jo lavuaarissa. Fiilistelyä jatkaen nyrhin pois vielä muutaman sentin, ja yhtäkkiä olin tilanteessa, jossa etutukka ylsi enää kulmakarvoihin. Hupsistakeikkaa ja siinä se mua tuijotti: pieni eskimolapsi musta otsatukka törröttäen. 

Tunsin pientä katumusta, ja ajattelin kiukutella vähän, mutta Sulo ehti hätiin juuri ajoissa. Sitä nauratti pikkuisen, mutta se sanoi että eskimolapsethan on söpöjä. Niin ne onkin. Todistin tämän itelleni kuuklaamalla sanoja eskimo ja kid, eikä etsintä tuottanut pettymystä – tietenkään! Löytyi kuvasarja, jolla perustellaan se, miksi eskimolapset on niin mahtavia. Tunsin sellaista yhteenkuuluvuutta, että meinasi tulla tippa piilolinssiin.

Tässä mahdollisesti jutun hellyyttävin inuiitti-nuhanenä:

 Katsokaa lisää täältä: http://www.theswedishbed.com/2010/11/25/why-inuit-kids-are-awesome/ ! Ette pety!

Käänsin kuitenkin takkini heti tänä aamuna, ja päätin olla luottamatta liikaa eskimo-luukkiin: keräsin tukan härskille kasari-päälakiponnarille. Etutukka hulmuaa, mutta kovin moni ei ehkä arvaa, että kyseessä on valepukuinen grönlantilaistyttö.