Mene kukkakauppaan.Niin. Mene. Jos on paha päivä, tai hyvä. Tai jotain siltä väliltä. Siellä tulee hyvä mieli, eikä mitään ole pakko ostaa. Kunnollinen kukkakaupan työntekijä ymmärtää, kun sanot, että tulit vain fiilistelemään. Minun mielestä tuo on eritoten fiilistelyammatti. Sanot vaan suoraan, ettet vaikuta orvokkivarkaalta.
Vaihtoehtoisesti kukkien kuvia voi katsoa netistä, koska eihän niitä livenä tarvitse välttämättä kokea, kun eihän ne enää edes tuoksu miltään. Paitsi liljat. Tuoksut on melkein kokonaan jalostettu leikkokukista pois. Ettei tule allergisia reaktioita.
Musta tulee isona puutarhuri, kukkakauppapuolen. Se on sellainen ala, millä saa joka päivä nähdä kauniita asioita. Joku pioni vaikka, se on ehkä mun lempikukka. Sellainen sulonen pallero nuppuisena, ja kun se rävähtää auki niin voi pyhä pirkitta, että joku asia voi olla kaunis! Tai freesia, aijai, jos et tiedä, miltä freesia näyttää, niin kirjoita se kuukleen. Tee sama eustoman kanssa.
Kukkakaupoissa on sekin hyvä puoli, että niistä voi ostaa lemmikkejä, joiden kanssa ei ole pakko käydä lenkillä; tietysti voi, mutta varaudu kummeksuviin katseisiin, kun ulkoilutat helmililjaasi. Kasvin jätöksiä ei myöskään tarvi siivota, tai ainakin on todennäköisesti mukavampaa poistaa arabiankahvin huonot lehdet kuin noukkia jätöksiä kissanhiekasta. Eikä kultaköynnöksellä ole häkkiä, joka pitäisi siivota. Mulla ei itsellä ole tarpeeksi poveria huolehtia eläimestä, joten oon päätynyt hoitamaan isoa laumaa pieniä vihreitä mussukoita. Lempilapsi on jo kerran mainittu kultaköynnös, mutta traakkipuu, kultapalmu, talvikaktus, pitsilehti ja keihäsanopinkieli on kanssa lähellä tämän äidin sydäntä.
Kukkakaupasta saa sekä sisä- että ulkolemmikkejä. Ylempänä mainitut äitin kullat viihtyy sisällä ainakin vielä tähän aikaan vuodesta, mutta meidän pikkupihassakin vilisee jo kevätvauvoja; orvokkeja, niitä helmililjoja, kevätkaihonkukkia, narsisseja ja toistaiseksi vaikeammin tunnistettavia alkuja. Nämä vauvat kasvaa nopeasti, ja tuottaa ahkeralle äidille kunniaa siinä missä hamsteri tai sievä ihmisenpoikanenkin (minun ihan henk.koht. mielipide, älkääpä suuttuko).
Jos haluaa, nämäkin lemmikit voi aiheuttaa samankaltaisia tuntemuksia, joita äiti ja isä tuntee, kun esikoinen saapuu sairaalasta kotiin. Mulla on kaveri, joka harkitsi kauan, uskaltaako ottaa sen suuren vastuun, että hänellä olisi toisen eliön henki käsissään. Tämä kaveri rohkaistui muutaman kuukauden kuluttua, ja päätti hankkia pienen kasvinpoikasen. Kaveri, kutsutaan häntä vaikka Mariksi, valvoi ensimmäisen yön melkein kokonaan, ja kävi tasaisin väliajoin tarkistamassa, onko pikkuinnen vielä kunnossa. Olihan se. Mutta ei enää neljän päivän kuluttua, vaan kuoli pois. Mari kuitenkin selvisi enemmittä traumoitta, ja on nyt ison vihreän katraan äiti.
Tällaisen lemmikin kuolemakaan ei tunnu (ihan) niin pahalta. Se sattuu hetken, mutta ainakaan ei ole yhteisiä ihania joulu- ja synttärimuistoja, joiden perään itkeä. Ehkä.
