Jos joku muu olisi näin pösilö ku minä, sanoisin että ”vähän sä oot söpö”, mutta kun on itse se pösilö, tuntee ittensä lähinnä säälittäväksi, korkeintaan liikuttavaksi.

Tähän on nyt syynä se, että en muista omaa osoitettani. Tai muistanut. Olin tilanteessa, jossa se piti ilmoittaa, ja tajusin, että enhän mä muista sitä. Kokonaan. Tietty nyt kadunnimi tuli selkäytimestä (asun samassa naapurustossa jo toista kertaa, ja tällä jälkimmäiselläkin kerralla olen sijainnut samassa osoitteessa jo nelisen kuukautta), mutta rapun kirjainta piti hakea, eikä asunnon numero irronnut millään.

Enkä edes tajunnut, mistä saan sen nopeasti selville. En kehdannut mennä tarkistamaan ovesta, koska Murphyn lain mukaan käytävässä olisi juuri samalla hetkellä ollut naapuri tulossa kotiinsa, ja minä oisin näyttänyt täydeltä ääliöltä avatessani oven ja kurkistaessani, mitä postiluukun teksti sanoo (kuvittelin ilkeän valittajanaapurin kysymässä ”Unohditko oman sukunimes?”). Eikä normaali-ihmisten tarvitse kirjoittaa osoitettaan kaiken varalta post-it-lapulle ja liimata sitä kirjoituspöytään (kuvittelin tähän saakka olevani normaali-ihminen), joten en voinut sellaisestakaan asiaa tarkistaa.

Ihmettelin vähän aikaan ja sainkin älynväläyksen: Mulle tulleissa kirjeissä ja laskuissahan se osoite lukee! Suuntasin kierrätyspaperilaatikolle (sijaitsee vaatehuoneessa; osasin sinne ihan itse), mutta päällimmäisissä kirjekuorissa luki vielä entinen osoite. Epätoivo kasvoi: pelkkiä mainoksia, ilman osoitetta.

Lattialla lojui onneksi perintäfirman lasku (en olisi uskonut, että niistäkin voi olla iloa), ja siinä se etsitty tieto sitten komeili. Thank god. Asia kunnossa.

Mitäkö opin tänään? Sen, että kyllä tämän kirjoituspöydän pinta vaatii ehdottomasti keltaista post-it:iä, jolla lukee mun osoite.