Parasta terapiaa

Tänään on näppis savunnut, pää on tarvinnut selvitystä. Aamulla itkin ja näpytin, illalla samassa hommassa hymyilytti jo. En tiedä, mikä kirjottamisen osuus oli päivän parantumisessa, mutta ainakin tää 12 tunnissa tapahtunut täydellinen muutos on nyt arkistoitu.

Moni tuntuu aloittavan bloggauksen selvittääkseen ajatuksiaan. Mä en uskalla niin avoimesti lyödä kaikkia kortteja pöytään, joten suurin osa mun tuottamasta tekstistä löytyy vaan omalta läppäriltä. Jotkut asiat on sen verran hävettäviä tai (muka-) vaikeita, etten kehtaa tai voi tai vaan halua jakaa niitä laajemmin.

Kirjottelu on järjettömän terapeuttista. Löydän sanoja vaikeille ja mietityttäville asioille tuhat kertaa helpommin kuin vaikkapa psykoterapiassa, jossa käyn räpättämässä ääneen kahdesti viikossa. Kun ”puhuu vain ittelleen, voi olla niin rehellinen, että heikompia voisi hirvittää. On syynsä siihen, ettei kaikki mun sormista lähtevä tule koskaan näkemään päivänvaloa.

Tällä hetkellä mietin vakavasti, että jäisin ihan vaan tämän ”oman terapiani” varaan, koska sen terapeuttitädin kanssa ei jotenkin suju ollenkaan. On tavallista, että lähden vastaanotolta jumalattoman kiukkuisena, ja tänään ärsyynnyin jo niin, että auoin päätäni vähän liikaakin. Syy oli pääpiirteissään se, että Rouva Terapeutti ei tunnu ymmärtävän mun elämään kuuluvan muutakin kuin meidän kaksi viikottaista tapaamista. Ja eihän terapiasta kuuluisi lähteä ovet paukkuen? Varsinkaan kun ei mulla varsinaisesti ole ollut tapana harrastaa järkyttävää draamaa näissä tämmöisissä hoitosuhteissa. Se ihminen ei vaan tunnu olevan oikea henkilö jeesaamaan mua. Semmosta.

Kun kirjotan ittelleni, itteni kanssa, homma sujuu yleensä tutulla kaavalla. Aluksi on joku ongelma, iso tai pieni, mitätön tai valtavalta tuntuva. Ja ongelmasta riippuen alan joko suurennella sitä niin, että alkaa naurattaa, tai vastaavasti pienennellä niin, ettei asia enää yhtäkkiä tunnukaan niin vaaralliselta. Jostain minä oon lukenut, että tällainen asian suurentelu/pienentely toimii yleensä asiassa kuin asiassa, ja lopulta luultavasti vaan huvittaa koko draama.

Pyrin myös toiseen hyväksi havaittuun juttuun kirjoitellessa näistä oman elämän kiemuroista: yritän olla oman itteni paras ystävä, jota tsemppaan ja muistutan asioista, jotka on kunnossa. Tämäkin yleensä toimii. Alussa on nyyhkyttävä mytty, lopussa yllättävästi voimakkaampi, pystyvä tyttö.

Jos kukaan muu ei ole kehumassa, halimassa tai tsemppaamassa, kun sitä tarvitaan, se pitää tehdä itse..tuo halaus on henkinen hali, hyväksynnän ja rakkauden osoittaminen itseä kohtaan vaikkapa joillain kivoilla, rohkaisevilla sanoilla. Sanon vaikkapa: ”En oo huono, oon väsyny ja poikki, ja siitä huolimatta ihana ja tärkeä”.

Itteään voi auttaa aika hyvin, kun vaan ottaa homman tosissaan. Itelleen pitää olla kiltti. Joskus tosin mun terapeuttiset kirjoittelusessiot alkaa kuvauksilla siitä, miten epäonnistunut oon, mutta lähes joka kerta löytyy vasta-argumentteja, ja ihan omasta päästä..se on kuulkaapas hieno asia.

Suosittelen. Kirjoitusterapiaan ei tartte hakea Kelalta tukea eikä maksaa omavastuuosuuksia, ja kun on tekemisissä ihan vaan minän kanssa, on helpompaa olla täysin rehellinen. Ja kun vielä oppii, miten voi itse auttaa itseään, on tuloksena paremman itsetuntemuksen kautta iso määrä jes-mä-pystyn-elämyksiä.

Toimii mulla. Koeta, mitä luultavimmin toimii sullakin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *