Pikkuinen aarretyttö

Sain uuden pienen ystävän. Se osaa kävellä, sanoa ”äiti”, ”taulu”, ”pallo”, ”kukka” ja ”muumi”, mutta ei ole vielä ihan varma, mitä mikäkin niistä tarkoittaa; välillä kukan nimi on taulu, välillä pallo, ja toisinpäin. Se osaa matkia koiraa, rikkoa herätyskelloja, nauraa kikattaa tarttuvasti, kiivetä kynnyksen kuin kynnyksen yli, syödä yhtä porkkanaa koko päivän ja hankkia ihailijoita pelkällä hymyilemisellä. Se ei ole kovin pitkä ystävä; sillä on kasvot minun polven kohdalla. Sillä on sukat makkaralla, jätskiä takilla ja päässä ihan pieni hattu. Kun se kuulee musiikkia, se alkaa samantien tanssia. Se ei tunnista omaa nimeään, ei osaa vielä syödä lusikalla saati haarukalla, eikä sitä jännitä yhtään, vaikka se joutuu koko ajan uuteen syliin. Se menee minne huvittaa, kunnes joku kantaa sen takaisin sinne, missä sen kuuluu olla. Se taitaa olla Juice Leskisen fani: Ainakin sillä on samantyyppinen tukka, joka tuntuu sormissa ihan silkiltä. Sen hampaat näyttää ihan pieniltä, kirkkaan valkoisilta helmiltä, ja sen sormet on kuin katkaravut. Sen pullukkaa poskea on pakko silittää tasaisin väliajoin, koska se on niin ihanan pehmoinen. Se on hurmannut mut täysin. Keksin sille lempinimenkin, mikä on Simpukka. Kunpa vauvoja sais ostaa kaupasta.