Pitkästä aikaa kuulumisia

Olipa kerran aamurusko

Hei pitkästä aikaa! Kuten arvasin, niin tämä blogin päivitys unohtui alta aika yksikön :( Tai en tiedä unohtuiko se, mutta melkoinen tovi on kuitenkin vierähtänyt. Tässä reilun parin kuukauden aikana on tapahtunut tosi paljon kaikenlaista, mm. minun piti tehdä blogipäivitys vauvakutsuista, jotka mulle järjestettiin syyskuussa. Varmaankin voin ainakin kuvien muodossa niistä jotain postata myöhemmin. Pariin kuukauteen on sisältynyt myös useita kontrolliultria ja muutamaan kertaan ollaan käyty päivystyksessä käyrillä, kun olen säikähtänyt Auroran liikkumattomuutta. Auroran tilanne on tällä hetkellä ihan hyvä. Tyttö on kasvanut kovasti ja omakin olo alkaa olla jo aika tukala mahan kanssa. Olemme toiveikkaita, että Aurora saavuttaa kolmen kilon rajapyykin sektioon mennessä. Niin, sekin päivä on lyöty lukkoon! Haluamme pitää sen kuitenkin salaisuutena, sillä asian ympärille liittyy niin paljon jännitystä muutenkin. Koen, että stressaan vaan turhaan jos tiedän, että ihmiset odottavat uutisia kuumeisesti. Vaikka varmasti kaikki ymmärtävät, etten ole heti somen ääressä kertomassa vatsa auki leikkauspöydällä kun A otetaan ulos. Koen kuitenkin itselleni ja perheelleni parhaaksi, että saamme ensin itse rauhassa tutustua tyttäreemme ja omia hänet ihan täysin itsellemme vähäksi aikaa, ennen kuin jaamme hänet maailmalle. <3 

Olemme päässeet myös tutustumaan lasten teho-osastolle, jonne Aurora viedään heti syntymän jälkeen, ja jossa mekin tulemme viettämään useamman viikon. Meiltä on n. 60km matka sairaalaan, mutta kaikeksi onneksi asumiskuviokin järjestyi. Ystäväni siipalla on niin kutsuttu kaupunkiasunto, jonka he antavat meidän käyttöömme koko siksi aikaa, kun A:ta hoidetaan sairaalassa. Meidän ei siis tarvitse ajella päivittäin "kotiin nukkumaan" niin sanotusti. Ihmisten lämpö ja välittäminen jaksaa hämmästyttää minua päivästä toiseen <3 

Kävimme tänään toiseksi viimeisessä ultrassa ennen sektiota. Yksi kontrolliulta on vielä, minun pyynnöstäni. Sektioon ei ole enää pitkä, mutta koen, että pysyy pääkoppa paremmin kasassa jos kuitenkin seurataan tilannetta vielä. Kohjuhan on iso. Se on kooltaan n. 8x9cm, lääkärin sanojen mukaan vauvan pään kokoinen suunnilleen :( Toistaiseksi olemme selvinneet tiedon kanssa hyvin, onhan Aurora ollut reipas, virkeä ja liikkuvainen. Rakennepoikkeamasta on muodostunut vain yksi hänen ominaisuutensa. Kohju on kasvanut sitä mukaa kuin Aurorakin, mutta onneksi ei ole kasvanut kuitenkaan niin sanotusta vauvan ohi! Tänään jotenkin kuitenkin konkretisoitui tuo kohjun koko sekä alkoi pelottaa miten sitä itse pysyy kasassa, kun sen kohjun oikeasti NÄKEE. En toki tarkoita, että se tulisi aiheuttamaan kuvotusta tms., vaan lähinnä olen huolissani omasta henkisestä jaksamisesta siinä kohdassa. Aurora on meidän rakas pieni tyttö, jolla on oman päänsä kokoinen kyhmy selässä. Jokainen voi yrittää omalle kohdalleen miettiä, miten pystyy sen tilanteen lopulta käsittelemään. En tällä hetkellä oikeastaan edes kykene ajattelemaan sektiota pidemmälle. En ainakaan itkemättä. Millainen kohju lopulta on, miten paljon Auroralla on kipuja ja miten se kohjun leikkaus sujuu. Tuntuu, että luhistun jos ajattelenkin asiaa. :( Kunpa voisin kärsiä Auroran puolesta, mutta en voi! On vain koetettava ajatella, että tyttö on hyvissä käsissä, hän saa parasta mahdollista hoitoa ja kipujakin varmasti lääkitään kaikin tavoin. 

Parin viime viikon aikoina olen valvonut öisin aika paljon. Pelko kohtukuolemasta on ollut vahvasti läsnä. Sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä Auroran MMC:n kanssa, en siis ajattele, että MMC voisi aiheuttaa kohtukuoleman vaan se pelko kumpuaa jostain muualta. Luulen, että vaikka Aurora olisikin terve niin pelko olisi silti läsnä. En tiedä tokkopa yhtä vahvana, mutta kuitenkin. Auroralla on usein tapana liikkua päivisin hyvin aktiivisesti mutta olla öisin hiljaa jopa tunteja. Kun herään yöllä vaikka vessaan tai juomaan, enkä tunne liikkeitä toviin, menen paniikkiin. Minua on rauhoittanut taas vanha ystäväni kotidoppler, jolla olen saanut sykkeet kuuluviin ja olen saanut itseni ymmärtämään, ettei tyttö ainakaan sillä hetkellä ole kuollut. Kerran tosin aamulla Aurora oli kaiketi sellaisessa asennossa, ettei doppler löytänyt sykeääniä. Lähdimme samantien käyrille, ja kaikkihan oli tietenkin hyvin. Nuo hiljaiset, valvotut yöt ovat kuitenkin kuormittaneet itseäni todella paljon, ja henkinen jaksaminen on taas ollut aika kortilla. Sovimmekin lääkärin kanssa tänään, että mikäli ennen sektiota tulee vielä huoli Auroran liikkeistä tai voinnista, niin pääsen tarvittaessa muutamaksi päiväksi "lepäämään" osastolle, ympärivuorokautiseen seurantaan. Kun tiedän, että apu on aivan käden ulottuvilla niin nukun luultavasti yöni kuin tukki. Jo pelkkä tieto siitä, että huoleni otetaan tässä kohtaa vakavasti, ja että voin milloin vain soittaa ja ilmoittaa tulevani tarkkailuun, helpotti omaa oloa <3.   

 Tässä nyt pikaisesti meidän kuulumiset. Katsotaan kirjoittelenko vielä jotain ennen A:n syntymää vai palaanko asiaan vasta kun neiti on maailmassa. Kuullaan! <3   

 

Kommentoi