Rakenneultra ja sitä seuranneet viikot, osa 1.

Ajattelin nyt avata rakenneultran tapahtumia ja siitä seurannutta aikaa hieman yksityiskohtaisemmin. Kirjoitan tämän kahdessa tai useammassa osassa, ettei blogiteksti paisu aivan äärettömän pitkäksi. 

Tosiaan reilut kaksi viikkoa sitten torstaina heräsimme Siipan kanssa aamulla ja valmistauduimme lähtemään rakenneultraan vajaan tunnin ajomatkan päähän kotoamme. Meitä molempia jännitti hirveästi, vaikka olin käynyt pari viikkoa aiemmin yksityisellä gynekologilla ylimääräisessä ultrassa. Kyseisen gynekologin vastaanotto ei normaalisti tee kuin ihan varhaisraskauden ultria, joten laitteet olivat melko kehnot. Elävä ja liikkuvainen vauva sieltä kuitenkin löytyi ja reisiluun mittakin vastasi jotakuinkin viikkoja. Jokunen viikko aiemmin olimme säikähtäneet niskaturvotusultrassa, kun vauvan pään läpimitta vastasi lähes kahta viikkoa pienempää kuin mitä silloin oli raskausviikkoja. Ultrannut kätilö selitti tuolloin, että jos kyseessä olisi ollut spontaani raskaus niin asialla ei olisi merkitystä, laskettua aikaa vaan myöhennettäisiin sen perusteella. Meillä kun raskaus on saanut alkunsa keinohedelmöityksellä, niin hänen oli konsultoitava lääkäriä asiasta. Saimme lääkärin vastauksen jo saman päivän aikana, ja lääkäri oli sitä mieltä ettei meidänkään tilanteessa asialla ole merkitystä kun kaikki muu oli tuolloin kunnossa. Olen miettinyt jälkikäteen, johtuiko pään pienuus MMC:stä vai oliko se todella vaan normaalia sikiön pään koon vaihtelua, mene ja tiedä. 

Saavuimme rakenneultraan odottavaisin ja jännittynein fiiliksin. Vaikka tietysti toivoimme ensisijaisesti, että vauvamme on hyvinvoiva, terve ja kaikki rakenteet kunnossa niin odotimme myös innokkaina, että saamme tietää kumpaako sukupuolta hän on. Siipalla on kaksi poikaa ennestään, joten hän oli vähän vihjaissut toivovansa tällä kertaa tyttöä ja itsekin olin aina ajatellut, että haluaisin tytön. Loppujen lopuksi sukupuolella ei kuitenkaan ollut meille merkitystä, mutta oli ollut hauska pyöritellä mielessä vaihtoehtoja ja miettiä jo vähän nimiäkin. Olimme ajatelleet, ettemme paljasta vauvan sukupuolta ennen syntymää kuin ehkä ihan lähipiirille.   

Toivoin, että kätilö ei olisi sama, joka ultrasi meidät nt-ultrassa, sillä koin ettei meidän kemiat kohdanneet tuolloin. Koin myös ettemme saaneet silloin riittävästi tukea, kun lähdimme vastaanotolta epätietoisina siitä, tulisko olla huolissaan pään pienestä koosta vai ei. Kätilö ei tietenkään voi vaikuttaa siihen, että onko lääkäri samantien antamassa paikalla omaa arviotaan, mutta olisimme kaivanneet empaattisempaa ja ymmärtäväisempää vastaanottoa. Nyt rakenneultrassa ultraava kätilö osoittautui kuitenkin samaksi kuin nt-ultrassa, mutta koitin ajatella ettei se ole tärkeää, pyrin keskittymään vaan lapseeni. 

Kätilö aloitti ultraamisen ja eteni päästä jalkoihin. Hän selitti mitä ultrassa näkyy ja rakenteet vaikuttivat olevan kunnossa. Jossain vaiheessa kyllä muistan ihmeteelleeni, että miksi hän pään ultrattuaan ei sanonut mitään vaan jatkoi siitä suoraan alaspäin. En kuitenkaan osannut huolestua vielä tuossa vaiheessa, ajattelin ehkä, että aivorakenteet käydään tarkemmin läpi lopuksi. Siinä vaiheessa kun päästiin vauvan alavartaloon ja kätilö ultrasi jalkoja ja peppua niin kysäisin, että mitäs siellä jalkovälissä näkyy ja kätilö sanoi, että voidaan katsoa sitten lopuksi ja jatkoi ultrausta. Aloin jo kuvitella, että kaikki todellakin on hyvin, kunnes kätilö palasi selkärankaan ja siitä ylöspäin päähän. 

”Valitettavasti tämä selkärangan tilanne ei kyllä näytä kovin hyvältä.”

Lause, jota en olisi halunnut kuulla, ikinämilloinkaan, kunpa voisin pyyhkiä sen hetken pois muistoistani, se oli luultavasti elämäni hirvein hetki. En osaa edes selittää mitä tunsin, mitä ajattelin. Parissa sekunnissa kävin läpi sata erilaista skenaariota tuon lauseen jälkeen, ennen kuin sain kysyttyä, että mitä siellä sitten on vikana. Kätilö selitti meille, että hän oli huomannut asian jo heti ultrauksen alkuvaiheessa, mutta oli halunnut katsoa ensin muut rakenteet läpi. Selkäydinkohju, meningomyeloseele. Sana oli minulle ennestään tuttu. Pari viikkoa ennen rakenneultraa olin katsonut vau.fi:n videon, jossa käydään läpi se mitä rakenneultrassa tutkitaan. Videossa mainitaan myös tuo meningomyeloseele, jonka olin sitten googlettanut puhtaasta uteliaisuudesta. Tiesin siis teoriassa mistä on kyse, mutta pikainen googletukseni ei silti todellakaan avannut asiaa juuri sen enempää kuin jos en olisi tiennyt. Kysyimme kätilöltä siis, että mitä se tarkoittaa käytännössä, millaisia asioita se aiheuttaa vauvalle. Emme tietenkään olettaneet kätilön antavan minkäänlaisia diagnooseja, mutta tietenkin halusimme tietää edes suurinpiirtein mistä on kyse, mitä tulisi olemaan edessä mahdollisesti. Olimme niin shokissa ja järkyttyneitä, etten muista ihan tarkkaan miten tarkasti kätilö avasi meningomyeloseelen käsitettä, mutta muistan ikuisesti sen kun hän sanoi: ”Pikkuaivoja ei ainakaan löydy ollenkaan”, tai jotain sen tapaista. Maailmamme romahti siihen paikkaan. Tajusimme sanomattakin, että jos meidän vauva edes selviäisi raskauden loppuun saakka, hän tulisi luultavasti syntymään tosi pahasti vammaisena, ilman pikkuaivoja. 

Kätilö lopetteli ultrausta, minä nousin istumaan ja itkin hysteerisenä. Siipan kasvoilta paistoi kilometrien päähän huoli sekä minusta, että vauvasta. Jossain vaiheessa kai rauhoituin sen verran, että kätilö sai kysyttä meiltä halutaanko lähete äitiyspolille lisätutkimuksiin. Totta kai halusimme. Kokosin hetken ajatuksiani ja kyselin kätilöltä lisää selkäydinkohjusta sekä pikkuaivojen tilanteesta. Tuossa vaiheessa kätilö oli enää hirveän haluton puhumaan asiasta, ja vastasi lähes jokaiseen kysymykseeni, että lisätutkimuksissa selviää lisää. Edelleen, ymmärrän, ettei hänellä ole valtuuksia tehdä diagnooseja, mutta hän olisi voinut kertoa meille samat asiat, jotka myöhemmin selvitimme itse netistä. 

Nousin ultraustuolista todella sekavilla fiiliksillä ja palasin istumaan vastaanottopöydän ääreen. Kätilö ryhtyi kirjaamaan koneelle käyntiä ja lähetettä äitiyspolille. Tässä vaiheessa vasta tajusin kysyä, että näkikö kätilö kumpaako sukupuolta vauva on. Asia oli unohtunut kysyä aiemmin kun selkäydinkohju paljastui, nyt se tuntui vielä entistäkin tärkeämmältä asialta. Ei tiedetty miten kauan raskaus jatkuu, joten halusin todella paljon tietää odotammeko tyttöä vai poikaa. Kätilö vastasi ettei katsonut, mutta että voidaan kyllä kurkata se uudelleen. Asetuin taas ultrauspöydälle, ja samalla kätilö kyseli, ehkä rauhoittaakseen ja antaakseen muuta ajateltavaa, että onko meillä ollut jotain ajatusta siitä kumpi olisi tulossa. Vastasin ettei sillä ainakaan enää ole mitään väliä, mutta että Siippa odottelisi kovasti tyttöä kahden pojan perään ja itsekin olen aina haaveillut tytöstä. 

”No tyttö hän on”, sanoi kätilö tarkistettuaan asian. Romahdin taas. Minun pieni tyttäreni, jota olen odottanut koko elämäni, saisinko milloinkaan pidellä sinua sylissäni? 

Palasimme takaisin vastaanottopöydän luo. Kysyin, onko talossa lääkäriä, joka voisi heti kirjoittaa minulle rauhoittavien reseptin, jotka voisin samantien noutaa viereisestä apteekista. Tiesin, että sitä merkkiä voi syödä satunnaisesti raskausaikana ja tiesin, että se olisi heti auttanut pahimpaan ahdistukseen ja pahaan oloon. Ilmeisesti paikalla ei kuitenkaan ollut yhtäkään lääkäriä (hassua, sillä olimmehan yhdessä Suomen suurimmista lääkäritaloista, huomaa sarkasmi), joka olisi voinut uusia reseptin, joka minulla oli jo valmiina e-resepteissä keskenmenojen ajalta. Kätilö ohjasi meitä ottamaan yhteyttä oman kunnan päivystykseen ja ryhtyi koostaamaan käyntiä pakettiin. Meidät ohjattiin ulos huoneesta ja toivotettiin ”hyvää jatkoa kaikesta huolimatta”. Meidän ei annettu jäädä toimenpidehuoneeseen vähäksi aikaa rauhoittumaan, meille ei osoitettu mitään toista tilaa missä viettää hetki sisäistäen kaikkea kuulemaamme. Minä muserruin odotushuoneessa ihmisten tuijottaessa, jalat pettivät alta ja istuin lattialla hysteerisenä itkien samalla kun soitin äidille ja siskolle kertoakseni uutiset. Siippa yritti saada kotipaikkakuntamme päivystystä kiinni ilmoittaakseen, että oltaisiin tulossa. Meidät luvattiinkin ottaa vastaan ilman jonotusta.   

 

Kotimatka meni aika hiljaisissa tunnelmissa. Minulle on ollut yläkoulusta saakka selvää, että jos joskus saan tyttölapsen, hän saa nimen lempikirjani ja lempisankarittareni Ronja ryövärintyttären mukaan. Itsepäinen, vahva, urhea ja rohkea. Olen ollut asiassa todella ehdoton ja Siipallakaan ei ole ollut mitään sanomista siihen, kun olen ilmoittanut, että meidän tytöstä tulee Ronja. Ronja on edelleen suosikkinimeni, mutta siinä kun kotimatkalla katselin auton ikkunasta taivaanrantaa, päässäni oli vain ajatus, että tällä lapsella on oltava nimi, jolla on merkitys. Nimi, joka tarkoittaa jotain. Ja sitten se vain putkahti mieleen.

”Annetaanko hänelle nimeksi Aurora?” kysyin Siipalta, joka suostui. 

Aurora. Se tarkoittaa aamuruskoa, auringonnousua, uutta aamua. Sillä tässä elämässä vain yksi asia on varmaa, ei mikään muu. Se on se, että uusi aamu ja aamurusko tulee aina, joka ikinen kerta. Ja sen myötä uusi alku, uusi valo, uusi toivo. Ehkä jonain päivänä Aurora saa Ronja-nimisen pikkusiskon. 

Seuraavana päivänä sain viestin ystävältä ja hän kertoi, että hänellä oli torstaina aamulla, meidän rakenneulttapäivänä, pyörinyt mielessä Aurora-nimi. Hän ei osannut selvästi tarkentaa mistä nimi oli putkahtanut hänen mieleensä. Sattumaako? Ehkä, mene ja tiedä. 

Rakas lapseni, meidän pieni Ihmetyttö Aurora, sinä olet jo nyt tuonut niin paljon valoa ja iloa niin monen elämään. Sinnittele rakkaani, sinä itsepäinen, vahva, urhea ja rohkea tyttöni!  

Tähän on hyvä lopettaa tämä ensimmäinen osa. Kirjoittelen jatkoa tuota pikaa.