Rakenneultra ja sitä seuranneet viikot osa 3.

Maanantaiaamuna saavuimme äitiyspolille hyvin jännittyneissä tunnelmissa. Olimme lukeneet ja selvitelleet asioita paljon viikonlopun aikana, joten olo oli toisaalta rauhallinen ja toiveikas, toisaalta emme halunneet antaa toivolle liikaa periksi. Ensimmäisenä tapasimme saman kätilön, jonka kanssa olimme jutelleet perjantaina puhelimessa. Hän selitti meille lyhyesti ja ytimekkäästi sen, mikä löydös rakenneultrassa on tehty, ja mitä lääkäri tutkisi sen perusteella. Hän kertoi asiantuntevasti selkäydinkohjusta, sen oireista ja millaisia asioita se aiheuttaa. Hän selitti myös tarkkaan sen millainen toimenpide lapsivesipunktio tulisi olemaan sekä sen sivuvaikutuksista, eli että minulla saattaisi olla vatsakipuja illalla, sekä ohjeisti että minun tulisi ottaa koko päivä suhteellisen rauhallisesti. Keskustelimme keskenmenon riskistä, hän kertoi, että riski on toki olemassa ja heidän on siitä kerrottava, mutta että tänä vuonna ei ole vielä yksikään raskaus keskeytynyt punktion takia. Sanoimme, että haluamme punktion tehtävän ja kätilö antoi meille A4-kokoisen paperin, jossa selvitettiin mitä molekyylikaryotyypitys tarkoittaa. Käsite on varsin hankala selittää näin maallikkona, mutta sillä pyritään siis etsimään sekä vauvan, että meidän geeneistä ja kromomeista poikkeamia. Meidän tulisi punktion jälkeen vielä käydä verikokeissa.   

No sitten pääsimme vihdoin tapaamaan lääkäriä. Aluksi keskustelimme tovin rakenneultran löydöksista sekä puhuttiin lapsivesipunktio-asia vielä kertaalleen läpi. Sen jälkeen lääkäri kehotti minua asettumaan ultrauspöydälle. Siinä kun lääkäri valmisteli välineitä, ultrausanturiaan ja ultrauslaitteita, minä koin yhtäkkiä jotain, mitä en ole milloinkaan ennen kokenut. Jotain aivan ylimaallista rauhaa. Se levisi päästä varpaisiini saakka. Siippa sanoi myöhemmin, että kun yleensä puristan hänen kättään noissa ultraustilanteissa todella voimakkaasti, niin nyt hän tunsi kuinka puristusvoimanikin helleni! Samalla päässäni oli vain yksi ajatus: tästä selvitään. Ihan sama mitä tuolla ultrassa pian näkyy tai on näkymättä niin siitä selvitään, jotenkin vaan. En ole ikinä kokenut sellaista rauhaa. No, jokainen saa uskoa tai olla uskomatta miten tykkää, mutta itse uskon, että siinä oli jotkin korkeammat voimat asialla sillä hetkellä, kiitos vaan sinne jonnekin! <3

Lääkäri ultasi vauvaa pitkään. Kaikki muutkin rakenteet käytiin uudestaan läpi, vaikka kohjua, pikkuaivoja ja kallon poikkeavaa muotoa lukuunottamatta muut rakenteet olivatkin näyttäneet normaaleilta rakenneultrassa. Lääkäri sanoi, että hän saattaa olla välillä hiljaa, ja sitä ei kannata säikähtää. Jonkun ajan päästä tulivat ne siunatut sanat. Lääkäri kertoi, että hän saa pikkuaivokudosta näkyviin! Hän tarkensi vielä, että ne ovat painuneet osittain selkäytimeen ja kallon takakuoppaan. Pikkuaivot ovat normaalisti maapähkinänmuotoiset, meidän vauvalla ne muodostavat ”banana sign”-termillä kutsutun muodon, ja tämä on hyvin tyypillistä MMC:lle. Lääkäri siis vahvisti sen, mitä olimme itsekin lukeneet. 

Lisäksi lääkäri paikansi kohjun melko alhaalle selkärankaan sakraalialueelle. Hän selitti, että mitä alempana se on niin yleensä se tarkoittaa, että sitä vähemmät vauriot, esimerkiksi liikuntakyvyn kanssa. Lääkäri tutki myös miten vauva liikuttelee raajojaan, jalat ja kädet liikkuivat normaalisti. Olin tuohon mennessä tuntenut vauvan liikkeitä jo muutaman viikon ajan ja kerroin, että ne tuntuvat myös vatsan päälle ajoittain jo tosi tymäköinä potkuina, että kai se on hyvä merkki? Lääkäri vastasi naurahtaen, että kaikki vauvathan liikkuvat, ja voihan se olla pää tai käsikin mikä siellä tuntuu. Itselleni tuli taas hieman ikävä olo tuosta kommentista. Odotan esikoistani, mistä voisinkaan tietää, että potkuja ei välttämättä erota pään ja käsien liikkeistä? No, pääasia, että siellä sitä liikettä nyt näkyi. Seuraavaksi keskustelimme siitä, että miten nämä löydökset vaikuttaisivat päätökseemme raskauden keskeyttämisestä. Tuossa vaiheessa tiedustelimme, että mitä pikkuaivojen tilanne kertoo nyt, mihin se tulee mahdollisesti vaikuttamaan jne.? Lääkäri vastasi rehellisesti, että lastenneurologi olisi paras vastaamaan kysymykseen, ja jos haluaisimme, pääsisimme häntä tapaamaan. Kyllä kiitos! Kerroimme, että haluamme kaiken mahdollisen saatavilla olevan tiedon.

”Pelkkä” rakennepoikkeama ei tuntunut meille oikealta syyltä tehdä isoja päätöksiä, ainakaan niin kauan kuin emme tietäisi, miten vakava poikkeama se lopulta on. Lisäksi halusimme ne molekyylikaryotyypitykset, meille olisi tärkeintä, että lapsemme ei tarvitse kärsiä tai tuntea kipua enempää kuin on pakko. Lääkäri kertoi, että hän on kohdannut työssään kolmenlaisia vanhempia: niitä, jotka päätyvät keskeytykseen sen ”pelkän” rakennepoikkeaman vuoksi, niitä jotka eivät välttämättä edes halua mitään lisätutkimuksia, koska jatkavat raskautta kaikesta huolimatta sekä niitä, jotka tahtovat kaiken mahdollisen saatavilla olevan tiedon ennen lopullista päätöstä. Moni varmasti miettii nyt, että no millaisessa tilanteessa me sitten olisimme mahdollisesti keskeyttäneet raskauden? Totuus on, että en osaa vastata teille. Halusimme saada selville kaiken mahdollisen, mikä olisi Auroran elämässä hyvin ja mikä mahdollisesti vaikeuttaisi sitä, tai pahimmassa tapauksessa olisi jopa esteenä sille. Voi olla, että meistä ei lopultakaan olisi ollut edes tekemään sitä päätöstä. En tiedä miten tarkkaan lääkärit voivat antaa ennusteita. Mutta jos meille olisi sanottu, että tyttö joko kuolee kohtuun tai pian syntymän jälkeen tai että hänellä tulisi olemaan runsaasti kipuja…en tiedä. Olin istunut edellisenä iltana laiturilla ja miettinyt, että mitä jos minulle sanottaisiin, että lapseni saa elää terveen ja kivuttoman elämän jos minä uhraudun ja kuolen, mitä tekisin? Minä en epäröisi hetkeäkään. En hetkeäkään. Tässä elämässä ei ole ketään toista ihmistä kenen puolesta kuolisin. 

Ennen punktiota pyysin saada käydä vessassa ja sillä välin mukana oleva hoitaja ja lääkäri aloittivat valmistelemaan toimenpidettä. Kaiken tuli olla hyvin steriiliä, sillä ilmeisesti suurimmaksi osaksi punktion aiheuttamat keskenmenot johtuvat kohtuun leviävästä bakteerista, joka voi päästä sinne neulan tai sen neulan tekemän mikroskooppisen pienen reiän kautta. Ensin lääkäri ultrasi tarkkaan sopivan kohdan, mistä laittaa neula ettei se ole vaaraksi vauvalle. Sitten minut vuorattiin runsaalla määrällä sitä sairaalapaperia tai mitä onkaan, niin että vain vatsa jäi näkyviin. Päätin että tuijotan kattoon koko toimenpiteen ajan. Siippa seurasi toimenpidettä vieressä ja piti kädestäni kiinni. Ensin hoitaja kaatoi puoli pulloa kylmää pirtua vatsalleni desinfioidakseen sen. Hoitaja puheli minulle koko ajan rauhoittavasti ja kertoi, että saattaa tuntua paineen tunnetta, kun vettä otetaan, mutta sitä ei kannata säikähtää. Tämän jälkeen lääkäri työnsi järjettömän kokoisen neulan (Siippa kertoi) vatsani läpi vähän navan yläpuolelta kohtuani kohti. Siippa seurasi toimenpidettä ultrauslaitteelta ja kertoi, kuinka siinä näkyi kun neula ilmestyi kohdun läpi. Hyi! Vauva kuulemma näkyi ultrausnäytössä koko ajan, mutta luotin siihen, että lääkäri tietää mitä tekee eikä osu vauvaan. Sitten lääkäri alkoi vetää mäntää, ja ruiskuun alkoi kertyä lapsivettä. Ainoa paikka missä tuntui epämiellyttävältä oli vasen kylkeni, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, kun minulla oli kädet ylhäällä pään takana ja kylki venytyksessä 😀 Lääkäri ei saanut vettä sitä määrää mitä kai normaalisti kuuluisi, mutta kertoi että määrä riittää kyllä tutkimuksia varten. Toimenpide oli nopeasti ohi, taas minut kasteltiin pirtulla ja sain laastarin vatsaani neulan kohtaan. Pyysin, että voisin käydä pesulla, sillä pirtu valui paikkoihin mihin se ei kuulu ja se lievästi sanottuna kirvelsi aika tavalla 😀 

Lääkäri kirjoitti minulle sairaslomaa siiheen saakka, että pääsisimme seuraavalla viikolla tapaamaan neurologin. Olin muutenkin kesälomalla, mutta nyt lomapäiväni ainakin säästyisivät. En usko, että olisin ollut kovinkaan työkykyinen kun ajatukset pyörteilivät vain lapseni tulevaisuuden ympärillä. Lähdimme äitiyspolilta suuren helpotuksen vallassa. Minua toki pelotti edelleen punktiosta mahdollisesti seuraavat komplikaatiot, mutta pikkuaivojen löytyminen sekä se, että kohju sijaitsi niin alhaalla olivat todella hyviä uutisia. Jännitys ei silti ollut vielä ohi, sillä joutuisimme yhä odottelemaan tuloksia ja neurologin tapaaminenkin olisi vasta edessäpäin. 

Meille oli kerrottu, että ensimmäinen vuorokausi on ratkaiseva keskenmenon kannalta. Koko maanantain vain tuijotin kelloa, että koska pääsisi nukkumaan ja voisi herätä tiistaina uuteen vuorokauteen. Kuulostelin oloani ja vatsan alueen tuntemuksia suorastaan neuroottisena. Mitään kipuja minulla ei ollut, joten selvisin ilman särkylääkettä, mutta tosi outo paineen tunne tuntui kyllä koko päivän. Siippa arveli, että se johtuu siitä kun olihan kohdussa tavallaan ”tyhjiö” ennen kuin vettä muodostuisi lisää. Aurora puolestaan oli todella levoton koko illan. Olin tosiaan tuntenut liikkeitä jo muutaman viikon ajan ja koko ajan vain selvemmin, mutta tuolloin hän kyllä tuntui hyörivän ja pyörivän normaalia enemmän. Varmasti oli vaikutusta sillä pitkällä ultralla ja sitten kun vielä neulallakin sörkittiin kylpyveteen :D

Tiistaina huokaisin helpotuksesta, kun näytti siltä ettei punktio aiheuttanut mitään komplikaatioita. Päätin, että lähden torstaina pariksi päiväksi tuulettamaan päätäni Kotiseudulle vanhempieni luo. Meidän oli ollut tarkoitus lähteä Krakovaan äidin, siskon ja kummitädin kanssa edellisenä päivänä, mutta Auroran tilanteen takia matka tietenkin peruuntui. Onneksi Krakova ei katoa mihinkään, ja ehdimme sinne myöhemminkin!

Keskiviikkona meille soitettiin, että kromosomien pikatesteissä ei löytynyt mitään poikkeavaa. Tämä tarkoitti siis trisomia 21:a, trisomia 18:a ja trisomia 13:a. Kerrottiin, että laajemmassa kartoituksessa menisi pidempään (jonka kyllä jo tiesimme), joten taaskaan ei auttanut kuin odottaa.

Torstaina ajelin Kotiseudulle, jossa vietin aikaani perheeni kanssa sekä kävin tapaamassa tuoretta paluumuuttajaa, rakasta ystävääni, sekä hänen suloista jälkikasvuaan. Pieni miniloma teki hyvää, kun sai käydä asioita taas läpi ja puhua läheisten kanssa. Lauantaina tulin takaisin kotiin ja sunnuntaina juhlistimme ystävän häitä. Vaikka Auroran tilanne pyöri koko ajan mielessä taka-alalla, niin oli silti aivan tavattoman ihanaa saada vähän muutakin ajateltavaa. Tapaaminen neurologin kanssa olisi edessä keskiviikkona.

 

Kirjoittelen neljännen ja viimeisen osan lähipäivinä :)  

 

 

 

 

 

 

.