Pakollinen kampaamoselfie.

Kun maailma ottaa päähän, leikkaa hiukset. 

Olo keveni heti kun sakset sanoivat nipsnaps ja kuiva, tuntemattomaksi jäänyt kuolleen eläimen tapainen tipahti kiviselle kampaamon lattialle.

Ja ei, en ole käynyt ottamassa ”fylliä huuleen” kuten kuvasta voisi helposti päätellä. Yritin vaan epätoivoisesti tapailla duckfacea.. emmä kyl osaa.. Tulipahan nyt sekin testattua.

Osaako joku kertoa, miksi kampaajalla ei voi ikinä antaa itsestään sellaista ihan normaalia kuvaa?

Että sanoisi joskus jotain ihan älykästä tai coolia:D

Kävin nyt toista kertaa uudella tositositosihyvällä kampaajallani (kampaaja on nuori skeittarikundi), eli kaikki tyttöjen hömpötys, josta on helppo avata keskustelua, pitää jättää pois. Ja lapset. Ja mahdolliset parisuhdeasiat.  Jos kampaaja haluaakin olla vaan hiljaa ja leikata hiukset. Ja sitten minä häiritsisin työskentelyä jollain ”siis ootsä kattonu sitä sarjaa, oota mikä hitto sen nimi nyt oli, ää no en mä muista mut kuitenki siinä oli jotain tyyppejä..” tai ” Luitsä Meidän perhe-lehdestä sen jutun missä kerrottiin niistä nukkumisvaikeuksista ja siitä kehitysvaiheesta?” ”Ai et vai?”.

Kerroin kampaajakäyntien välissä tapahtuneesta hiuskatastrofistani, kun ihan vaan vahingossa värjäsin hiukset kirkkaan pinkiksi.

Hiusmallitoiveistani ” Kuule sillai sellanen polkan tapanen. Ei sit mitään naiskampausta, leikkaa sillee et on kato parhaimmillaan kuukauden päästä.”

Loput kaksi tuntia oltiin hiljaa.

Ai paitsi mainitsin mä jotain Neon kakkosesta. 

No ainakin mulla on kivat hiukset ja kepeä olo. Tuo olo johtunee varmasti ihan vaan tyhjästä tilasta pääni sisällä.