Helsingin Sanomat: Klikkaa mua!
Myönnän. Kävelin suoraan ansaan. PAM. Avasin Hesarin sivut ja reagoin niin kuin ilmeisesti kansalaisen kuuluu uutisiin reagoida: tuntemalla tunteita. Turhautumista, kiukkua, raivoa, ihanmitävaankunhansänytvaantunnetjotain.
Helsingin Sanomien mielestä herran vuonna 2016 tärkeimpiä kirjoitettavia asioita olivat muun muassa seuraavat:
Puoli miljoonaa työpaikkaa on vailla ottajaa, puolet niistä yllättäen pitkiä työsuhteita – näiltä aloilta löytyy nyt töitä. Kun otsikon itse asiassa klikkaa auki, käy ilmi, että tarjolla on muun muassa puhelinmyyntiä, johon rekrytoidaan ihmisiä yli tarpeiden ja töitä tehdään osittain provikalla, eli jos tulosta ei tee, työtä ei oikein voi jatkaa. Eikä niistä työpaikkojen määrästäkään oikein olla varmoja, mutta hei, saatiinhan me sentään otsikko, jonka perusteella kommenttipalstalla voi taas itkeä, miten työt eivät työttömille kelpaa.
Punk-tyyli, kaljuus ja nenäkoru häiritsevät rekrytoinnin ammattilaisia – älä tee näitä virheitä haastattelussa. Otsikon kehotus on hirvittävän avulias: älä tee virhettä muun muassa kaljuuntumalla, sairastamalla vaikeaa ihosairautta tai olemalla haastattelijan mielestä ruma. Mieluiten kannattaa olla 30-40-vuotias urheilullinen, ulospäinsuuntautunut ja hyvännäköinen mies (oletettavasti valkoinen, vaikka sitä tässä ei kehdata sentään aukikirjoittaa). Oikeastaan artikkelissa on kyse Vastapainon juuri julkaisemasta kirjasta Ruumiillisuus ja työelämä (toim. Jaana Parviainen, Taina Kinnunen & Ilmari Kortelainen), joka aiheena on äärimmäisen kiinnostava, mutta jutun otsikkoa repiessä on menty taas pohjamutien kautta.
HOAS tarjoaa opiskelijoille asuntoja, mutta moni sanoo ei – ”Opiskelijat ovat aika snobeja täällä”. Että irrotimme tässäkin tapauksessa sen kaikista provokatiivisimman lausahduksen, jotta saisimme yleisön tunnereaktiot heräämään. Kuka on yllättynyt, että valtaosa opiskelijoista mieluummin asuisi yksiössä kuin solussa? Tai että yleisesti ottaen mieluummin asutaan lähellä kampusta?
Myönnän. Itse osallistuin juuri sillä tavalla kyseisen journalistisen tason ylläpitoon kuin minun odotetaankin: klikkasin auki klikkaamista kerjäävät otsikot ja luin epämääräisen sanaoksennuksen, jonka ainoana motiivina tuntuu tiedon lisäämisen sijaan olevan erilaisten tunteiden herättäminen. Missä on se asiantuntijuuteen pohjaava journalismi, jossa itse asiassa todella analysoidaan yhteiskunnallisia ilmiöitä kiinnostavasta näkökulmasta? Journalismi, jonka arvo mitataan jossakin muussakin kuin klikkien määrässä? Poliittinen analyysi? Melko suurennuslasilla sellaisia uutisia sai yrittää tonkia esiin tänä aamuna erilaisen tunnepohjaisen mutuilun ja raflaavien otsikoiden seasta. Henkilökohtaisesti olo tuntuu hämmentyneeltä: vuosien varrella juuri Hesari on ollut yksi niistä peruselementeistä, jotka ovat kuuluneet omaan arkeeni. Yhdeksännestä luokasta siihen asti, kun lähdin Lontooseen, aamurutiinini säilyi lähes muuttumattona: harjasin hampaat, keitin kahvia, luin Hesarin. Olen sinnikkäästi puolustanut, kunnes jossakin vaiheessa iski epämääräinen tunne, että jokin on vinossa. Viime aikoina Hesarin uutisointi tuntuu monin paikoin kutistuneen valtavaksi tunteiden sekamelskaksi, joka kiteytyy kommenttipalstan puolella käytyyn huutoäänestykseen. Jos olen jossakin vaiheessa miettinyt syytä rutiinieni muuttumiseen, tänä aamuna vakuutuin, että sille on ollut syynsä.