Pärjääjätyypit ja parisuhteet, vahvuus ja vapaus

Olen tässä vähän mietiskellyt kaikenlaista, vaihteeksi: vahvuutta, pärjäämistä, haavoittuvaisuutta, häpeää, mitä näitä nyt on, erilaisia tunteita ja melkoisen latautuneita käsitteitä. Kimmokkeena tällä kertaa toimi juuri avatun Uusi Muusa -sivuston ihana Eniten hävettää häpeä, gradun aineisto ja kaveriporukassa viime aikoina vellonut keskustelu pärjäämisestä, suorittamisesta, tulevaisuudesta ja hienonhienosta rajanvedosta siinä, mikä on liikaa.

Olen ajatellut vahvoja ihmisiä. Tai sitä, mitä vahvuutena olemme tottuneet pitämään. Juujuu, paatuneena coelholaisten viisauksien pilkkaajana koen itse hieman ongelmia näiden tunteiden äärellä, mutta mitäpä tässä, muina Carrieina nyt väkisinkin vedän parisuhdepohdintojen suuntaan (tai sitten olen lukenut liikaa graduaineistoani).

Kun erosin muutamia vuosia takaperin, väänsin silloisen terapeuttini kanssa aika lailla. Olimme hieman eri mieltä siitä, voinko kyseisessä tilanteessa hienosti vai en. Omasta mielestäni olin äärimmäisen rehellinen itselleni: pidin itseäni vahvana, en piiloutunut kenenkään selän taakse, en syyttänyt ketään tekemistäni virheistä, en selitellyt turhia, tapailin ihmisiä kepeissä merkeissä enkä todellakaan halunnut aloittaa uutta parisuhdetta. Tärkeimpinä asioina mieleeni on jäänyt, etten jaksanut enää hävetä. En odottanut ketään pelastamaan itseäni itseltäni. Se oli raskasta, mutta toisaalta hyvin vapauttavaa. Sinä vuonna sanoin kamalan suorasukaisia asioita ja tajusin, etten halunnut tehdä itsestäni enää herttaisempaa, söpömpää tai avuttomampaa kuin olin. Se tuntui häikäisevältä oivallukselta. Olin hävennyt niin kamalan paljon, että tauko oli tervetullut. Sinä vuonna juhlittiin paljon, opiskeltiin täyttä häkää, käytiin huolettomilla treffeillä, istuttiin kirjastolla pitkiä iltoja ja soitettiin biisejä kuten A Little Party Never Killed Nobody, Icona Popin I Love It ja Plastiscinesin Bitch. 

Kuulin myös toisenlaisia näkemyksiä. Toisinaan yritettiin kaivella, josko sitten kuitenkin salaa sisimmässäni peittelin jonkinlaista haavoittuvaisuutta ja toisen ihmisen kaipuuta; vakuutteluni vahvuudesta kielivät kuulemma siitä, että kyseessä oli oman heikkouden kieltäminen ja tarve uskoa omaan kaikkivoipaisuuteen. Ja että, sittenkin, halusin varmaankin parisuhteen, vaikka en itselleni sitä myöntäisi.

Teki mieli kävellä ulos saman tien ja lopettaa keskustelut siihen.

Ai että miten meni noin niin kuin omasta mielestä jälkikäteen? Olin sekä oikeassa että väärässä. Edelleen koen loukkaavana väitteen, että jokainen kaipaisi sisimmässään vakaata ja vakituista, tiettyyn kaavaan istuvaa parisuhdetta. Se menee samaan sarjaan kuin se, että kyseisissä keskusteluissa kaiveltiin syitä siihen, miksi tapailin nuorempana enemmän tyttöjä kuin poikia. Se kun ei varsinaisesti kaivannut nähdäkseni selityksiä eikä ylipäänsä kuulunut niihin asioihin, joiden kyseenalaistamisen olisin kokenut tarpeelliseksi (miksi sä et ole hetero -lähestymistapa on miltä tahansa kannalta katsottuna aika turn off). Hysteeriset tsemppausbiisit ja kokemus omasta vahvuudesta olivat tarpeellinen osa muuttumista, hyväksymistä ja ymmärtämistä, ja jos olisin syöksynyt yhtään miettimättä siitä suoraan taas seuraavaan suhteeseen, olisin epäilemättä kantanut ihan samat painolastit mukanani siihenkin. Alle vuosi eron jälkeen seurustelin taas, mutta ainakaan en ottanut samoja ongelmia mukaani.

Toisaalta olin myös aggressiivisesti eri mieltä ajatuksesta, että saattaisin koettaa peitellä jotakin haavoittuvaisuuden kokemusta. Viime vuosina olen päätynyt siihen, että jos ihminen jostakin itseensä liittyvästä väitteestä on lähtökohtaisesti aggressiivisesti eri mieltä, ollaan luultavasti tekemisissä jonkinlaisen kipupisteen kanssa.

Toisia ihmisiä tarvitsee. Tarvitsin silloinkin, kun soitin krapulassa kaverille ja söimme jäätelöä suoraan purkista kahdella lusikalla, tai kun toinen kaveri toi kahvia ja suklaata työpaikalleni lievittämään masishetkeä. Heiloilta, miten tahansa kepeiltä ja satunnaisilta, kaipasi samaa kuin ihmisiltä noin yleensä: hauskaa seuraa, vähän jännitystä, lämpöä, läheisyyttä ja hyviä hetkiä, vaikka säännöt olivat ihan erilaiset kuin parisuhteessa.

Puolen vuoden jälkeen tajusin, että ei ole pakko kärvistellä omassa itsenäisyydessään todistaakseen omaa pärjäämistään. Jos vastaan kävelee tyyppi, jonka kanssa haluaa illalla harjata hampaita ja herätä aamulla yhdessä, on ihan hyväksyttävää ottaa riski ja muuttaa yhteen kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Vaikka hommalla on isot todennäköisyydet karahtaa kiville, ei sitä kokeilematta tiedä. Että maailma ei odota. Että parisuhde ei pakota ketään jäämään paikoilleen tai tee yhtään sen herttaisemmaksi, söpömmäksi tai avuttomammaksi.

Silti vahvuus tai illuusio siitä on koukuttava tunne. Itsekseen on pärjättävä, ja riippuvaisuus toisista ihmisistä on monille ihan sietämätön ajatus. Ihan sama, puhutaanko parisuhteista, töistä, vai arjesta: avun pyytäminen tai toisiin tukeutuminen ei tunnu olevan helppoa. Äärimmäisimpinä hetkinäni ajattelin, että sinkkuus on vapaus, ja vapaudesta luovutaan vain silloin, jos vastaan sattuu kävelemään se tyyppi, jota on mahdotonta päästää ohi. No, höpsis. On ihan ookoo kaivata läheisyyttä ja parisuhdetta, vaikka sitä ihanaa tyyppiä ei olisi mailla eikä halmeilla, ja sen eteen saa ja toisinaan kannattaa nähdä vaivaa. Aika harvat prinssit tai prinsessat tai täydelliset parisuhteet tipahtelevat taivaista. 

Miten se gradu hyppi silmille tässäkin asiassa? No, kuten lienee käynyt ilmi, graduprosessiini kuuluu tällä hetkellä hiusteni repiminen seksuaalikasvatuksen oppikirjojen äärellä. Siellä olen miettinyt erilaisia tarjottuja tulevaisuuden kuvia, parisuhdetta, ydinperhettä ja onnellisuutta. Ei liene hämmästelyn arvoista, että perhekasvatus ja uskonnon kirjat 70-80-lukujen taitteessa teroittavat juurikin kuvaa onnellisesta ydinperheestä ja parisuhteesta, jossa osapuolet täydentävät toisiaan (mies ja nainen, totta kai). Naisten ja miesten vastakkaisuus kuvataan termeillä, jotka nykyisin näyttäytyvät absurdeina ja loukkaavina, mutta ne ovat kaikkea muuta kuin kadonneet nykyisestä keskustelusta. Tähän mennessä aineistossa ainut, joka haastaa tämän tulevaisuusvision ensimmäisessä käsittelemässäni aikakaudessa, on kirkkoon kuulumattomien oppikirja Yläasteen Etiikka 1. Se antaa oppilaiden tehtäväksi muun muassa pohtia ydinperheen ongelmia ja keksiä sille vaihtoehtoja. Kirjassa lainataan pitkälti asiantuntijaa, joka povaa todennäköisimmäksi tulevaisuuden visioksi sarja-monogamiaa, peräkkäisiä yksiavioisia suhteita. Eli siis osuu käytännössä naulankantaan, kun katsoo suomalaisten pariutumista.

Ydinperhe, heteronormatiivinen oletus ja läpitunkeva seksismi käyvät hermoille. Niiden vaihtoehdottomuus on hyvin julma kaikille, jotka eivät muottiin sovi – siis käytännössä jokaiselle, joka vieroksuu sukupuolen perusteella annettavaa kapeaa liikkumatilaa. Mutta miksi lupaus sarja-monogamiasta ei kuulosta sekään lohdulliselta? Realistiselta ja kuvaavalta kenties, mutta lohdulliselta ei niinkään.

Melko pitkän mutkan kautta kaarretaan takaisin vahvuuteen: aika monet nimittäin yhä haluaisivat parisuhteen. Eivät kaikki, mutta aika monet. Ja aina välillä tuntuu, että esimerkiksi omissa visioissani on edellytetty melkoisen vahvaa, pärjäävää ja itsenäistä yksilöä, joka ei parisuhdetta tai pysyvyyttä kaipaa. Kun selitin ihannoimisiani pari viikkoa sitten, sain vastaan melkoisen kohonneet kulmakarvat ystävältäni. Siis sellaisen tulevaisuudenko sä todella haluaisit, jos ihan oikeesti mietit? Sitä olen tässä hieman nieleskellyt. En missään nimessä ole nostamassa ydinperhettä takaisin entiselle jalustalleen tai tuputtamassa sitä tärkeimmäksi tulevaisuusvisioksi, mutta entäs ne, jotka haluaisivat ainakin toivoa pysyvää parisuhdetta ja sitä, että joku vanhana jakaa samat muistot? Missä kulkee raja onnellisten loppujen odottamisen ja omin voimin pärjäämisen välillä?

Ainakin omissa silmissäni on aina ollut paljon coolimpaa, tyylikkäämpää ja tavoiteltavampaa olla tarvitsematta ketään tai mitään. Varmaan siksikin olen kovasti koettanut olla tarvitsematta tai kaipaamatta liikoja. Joskus se on ollut enemmän totta, joskus vähemmän. Olen ollut rehellisesti kiitollinen siitä, että olen saanut olla kirjastolla lukemassa niin myöhään kuin haluan, kenenkään odottamatta tai hoputtamatta kotiin. Toisaalta olen tullut kirjastolta kotiin, jossa toinen laittaa jo ruokaa – keittiö tuoksui oliiviöljyltä ja valkosipulilta, ja ihmettelin, miten niin yksinkertaisesta asiasta saattoi olla niin onnellinen.

Otti koville, kun ensimmäisen kerran visio omasta vahvuudesta alkoi säröillä. Sen jälkeen olen joutunut vastakkain kammoksumieni väittämien kanssa: jokainen tarvitsee toisia ihmisiä. Luotettavia ihmissuhteita. Toisille se on parisuhde, toisille jotakin muuta. Saa tarvita läheisyyttä ja koskettamista, saa tarvita muita ihmisiä. Saa kaivata sitä, että jollekin saa aina soittaa. Saa mennä rikki, eikä toinen kehota keräämään itseään vaan antaa surra. Ja että sen haavoittuvaisuuden hyväksyy, itsessään ja muissa, eikä lakaise maton alle piiloon. Ehkä siinä olisi sellainen ajatus vahvuudesta, jota kannattaisi kokeilla.