Trump, vanhan vallan jäljillä
Tiistaina menin nukkumaan tuntien melkoista varmuutta siitä, että heräisin maailmassa, jossa yksi kaikkien aikojen korkeimmista lasikatoista on virallisesti särjetty. Toisin kävi. Koko eilinen on ollut täynnä häkeltyneitä whatsapp-viestejä, puheluita (äiti soitti: siis mun piti soittaa ku sä et oo nyt päivittänyt tästä mitään) ja sosiaalista mediaa tulvillaan analyysejä, kommentteja, kauhistusta, näkemyksiä, yrityksiä ymmärtää, raivoa ja kaikkea siltä väliltä. Riemua? Varmaankin jossakin, mutta jopa #Trump -hashtagilla twiittejä selatessa jouduin toteamaan, että Donald Trumpin voitonjuhlia vietetään jossakin ihan muualla kuin Twitterissä.
Jonkin aikaa mietin, haluanko edes pistää lusikkaani tähän soppaan. Rehellisesti sanottuna en uskonut Trumpin voittoon. En oppinut mitään, vaikka pidin Brexitiä mahdottomuutena, suhtauduin Trumpin ehdokkuuteen huonona vitsinä ja uskoin Perussuomalaisten suosion sulavan vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen. Jos siis Ranskan presidentinvaalien lähestyessä haksahdan uskomaan, että Marine Le Pen ei voi voittaa, muistuttakaa tästä hetkestä.
Kommentit, analyysit ja arvailut lentelevät ilmassa siinä tahdissa, että on vaikea pitää lukua todesta. Kaikki tuntuvat kiihkeästi etsivän selitystä, mutta myyttejä ja mutuilua on liikkeellä vähintäänkin yhtä paljon kuin tosiasioita. Paras tähän mennessä näkemäni analyysi oli The Guardianin Hardley Freemanin kynästä I’ve heard enough of the white male rage narrative.
Freeman on oikeassa. Jos vaalitulosta luetaan ainoastaan kapinana eliittiä ja vanhaa valtaa vastaan, ja vahvistetaan entisiä stereotyyppejä työväenluokkaisista, vihaisista miehistä, oletetaan jotakin olennaista. Kapina saattoi olla kenties vanhaa valtaa vastaan. Vanhat valtahierarkiat sen sijaan Trumpin kannattajille passaavat paremmin kuin hyvin. On toiveajattelua väittää, että Hillary Rodham Clinton hävisi siksi, että henkilöityi vanhaan valtaan. Äänestäjät purkivat turhautumistaan, mutta turhautuminen ei liity ainoastaan näköalattomuuteen ja katoaviin työpaikkoihin. Ei ole mikään sattuma, että vaalit voitti rasistisella, seksistisellä ja naisvihamielisellä retoriikalla repostellut ehdokas. Vaalituloksella pyrittiin palauttamaan myös naiset, seksuaalivähemmistöt, rodullistetut ja kaikki valkoisen, etuoikeutetun heteromiehen normista poikkeavat takaisin paikoilleen. Sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja valkoisuuteen perustuvat etuoikeudet on pyritty kyseenalaistamaan, ja se on poikinut kasapäin katkeruutta: etuoikeuksiin tottuneiden mielestä on syrjintää toivoa, että kaikkia koskisivat samat oikeudet. Trumpia äänestävät ihmiset, joiden mielestä poliittinen korrektius on mennyt liian pitkälle (tästä löytyy myös kotoisia esimerkkejä, katso vaikka Bluestocking -blogin postaus Epäneutraalista sukupuolikirjasta).
Vaalituloksesta on mahdotonta pyyhkiä seksismiä pois. Koko kampanjan ajan kuultiin kommentteja myös Clintonin ”kylmyydestä” ja ”tunteettomuudesta”. Se, mikä miehelle on määrätietoista, on naiselle yhä määräilevää; se, mikä miehelle on johtajuutta ja kovia hermoja, on naiselle ongelma, jota pitää pehmittää äidillisyyttä korostavalla kampanjalla. Ja kuinka helvetin masentavaa on joutua kirjoittamaan se vuonna 2016. Silti on pakko: seksismi ei katoa toiveikkaalla ajattelulla.
On pirullisen ironista, että vaalitulosta kuvataan jonkinlaisena luokkakapinana, kun äänestetään äärimmäisen etuoikeutettua miljardööriä, joka kannattaa veronalennuksia rikkaimmille. Luokkakapinalla on kuitenkin selitetty niin perussuomalaisten nousua, Brexitiä kuin Trumpin suosiota. Mutta onko se totta? Onko eliittiä vastustava retoriikka todella työväenluokan turhautuneiden nuorten miesten kapina?
No. Ihan ensinnäkin tehdään selväksi heti kättelyssä: Brexitin tavoin tämä ei ole nuorten kapina. New York Timesin lukujen mukaan näyttäisi tällä hetkellä siltä, että 18-29-vuotiaista 55% äänesti Clintonia, 37% Trumpia. Trumpin luvut kohoavat Clintonin lukuja korkeammiksi vasta 45-64-vuotiaiden ikäryhmässä. Vanhoihin valtarakenteisiin takertuvat vanhat, eivät nuoret. Toiseksi, alle 30,000 dollaria vuodessa tienaavien ryhmä tuki selvästi Clintonia. Clinton voittaa selvästi vielä seuraavassakin tuloluokassa (30,000-49,999). Trump voittaa korkeammat tuloluokat. Lisäksi tärkeä avaintekijä on kaupunkien ja maaseudun välinen kuilu: Clintonia äänestettiin kaupungeissa, Trumpia maaseudulla. Trumpin kannattajat käyvät useammin kirkossa ja Clintonin kannattajat useammin odottavat seuraavan sukupolven elämän olevan nykyistä parempaa.
Clintonin äänestäjät näyttävät kyllä olevan korkeammin koulutettuja kuin Trumpin, mutta tämäkään ei ole aivan yksiselitteistä: esimerkiksi Telegraph ja New York Times päätyvät erilaisiin lukuihin esitellessään koulutettujen äänestäjien tukea. New York Timesin mukaan valkoisista, korkeamman asteen koulutuksen hankkineista Clintonia tuki 45% ja Trumpia 49% – ei-valkoisten kouluttautuneiden vastaavat luvut ovat 71% Clintonille, 23% Trumpille. Trumpin äänestäjät ovat kyllä valkoisia miehiä, mutta työväenluokan kapinaksi tätä on hieman hankala mieltää. On nurinkurista puhua kapinasta eliittiä vastaan samaan aikaan kun kaikista köyhimmät kansanosat äänestivät enimmäkseen Clintonia. Trumpin kannattajat ovat kenties vihaisia ja epäluuloisia nykyisiä vallanpitäjiä kohtaan, mutta heidän maalailunsa sortajia vastaan nousevana köyhälistönä vaikuttaisi olevan vähintäänkin harhaanjohtavaa. Trumpin suosiolla on paljonkin tekemistä turhautumisen ja työpaikkojen katoamisen kanssa, mutta vielä enemmän sillä on tekemistä sen kanssa, että maailmasta on tullut pirstaleisempi, monimutkaisempi ja vähemmän ennalta-arvattava. Se raivo, jolla ihmiset takertuvat konservatiivisiin käsityksiinsä myös Suomessa, se tarmo, jolla vastustetaan vaikkapa tasa-arvoista avioliittolakia tai sukupuolen moninaisuuden huomioimista peruskouluissa, tuntuu olevan suunnatonta pelkoa siitä, että maailma on muuttumassa ja omia käsityksiään voi joutua tarkistamaan.
Voi olla, että Bernie Sandersilla olisi ollut Clintonia parempi mahdollisuus kerätä protestiääniä eliittiä vastaan. Voi olla, että ei. Valitettavasti itse kallistun jälkimmäisen tulkinnan puoleen. Trump ei voittanut seksistisistä ja rasistisista puheistaan huolimatta, vaan niiden avulla. Ku Klux Klanin entisen johtajan onnittelut Trumpille todistavat, ettei kyse ole vanhaa valtaa vavistelevasta, raikkaasta kapinatuulahduksesta. Vaikka kuinka huudettaisiin retoriikan tasolla kumoon vanhaa valtaa ja eliittiä, tässä kumouksessa pikemminkin kaivellaan erittäin vanhaa valtaa ylös haudastaan.