Sipilä-gate: painostamista, uhriutumista ja tolkutonta sekoilua
Tiedättekö, tavallaan tekisi mieli höpötellä jostakin ihan muusta.
Katsoin Guggenheim-keskustelua malttamatta mennä nukkumaan ajoissa. Heräsin silmät ristissä ja kävin ennen töitä uimassa altaalla. Istuin sporassa ja tunsin jonkinlaista nautinnollista levottomuutta ja syvää tyytyväisyyttä samaan aikaan. Söin töissä liikaa karkkia. Tein pastaa, join lasin punaviiniä. Luin sydän syrjälläni Punk-kirjaa, jonka sain isiltä lahjaksi teininä. Joo, kaikenlaista kivaa.
Sen lisäksi olen kihissyt raivosta eilisestä keskipäivästä alkaen.
Ei tavallaan tehnyt mieli sanoa mitään. On hankala avata uutta näkökulmaa asiaan, jonka pitäisi olla kaikille itsestäänselvä; mitä järkeä on toistella periaatteita, jotka kaikkien oletetaan tietävän.
Ämmät sen sanoi: en odottanut tältä hallitukselta suuria alun perinkään. Shokeeraavaa on oikeastaan, miten kuitenkin pääministeri onnistuu shokeeraamaan yhä uudestaan. Kun vaalitulos selvisi, oli ihan selvää, että edessä on oikeistolaista leikkuripolitiikkaa ja pöyristyttäviä näkemyksiä yhteiskunnalle toivottavasta suunnasta. Se on politiikkaa. Poliittisia linjaeroja. Mutta tämä hallitus ei shokeeraa siksi, että sen poliittinen linja eroaa omastani. Se shokeeraa, että kaikki normaalit rajat tuntuvat olevan venytettävissä, dissattavissa, ohitettavissa. Enää ei ole edes ihan varma, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Silti eilen hetken ajattelin, että eiköhän tämä ollut tässä. Että se oli se viimeinen tikki.
Hei, muistatteko Suvi Lindénin? Joo, en minäkään muistanut (sekin saattanee selittää, että olin Lindénin kulttuuriministeriyden aikaan 12-vuotias). Lindén toimi kulttuuriministerinä Lipposen toisessa hallituksessa vuosina 1999-2002. Kävi ilmi, että Lindén ei ollut jäävännyt itseään, vaan oli ollut mukana myöntämässä valtionapua golfkentälle, jossa oli osakkaana. Onko tässä jotakin tuttua? On ja ei. Lindén joutui eroamaan.
No Anneli Jäätteenmäen varmaan muistatte? Anneli Jäätteenmäki ehti olla 68 päivää pääministeri vuonna 2003. Jäätteenmäki syytti Paavo Lipposta salaisista myötätunnon osoituksista Irakin sotaa kohtaan George W. Bushille; kävi ilmi, että tieto pohjautui UM:n salaisiin raportteihin, Jäätteenmäki puhui eduskunnalle vähän mitä sattuu osallistumisestaan eduskunnalle; no kyllähän te nyt muistatte, sen jälkeen meille jäivät kuolemattomat lausahdukset täysin pyytämättä ja yllättäen ja puhun niin totta kun osaan. Jäätteenmäki joutui eroamaan.
Mites sitten Ilkka Kanerva? Kanerva toimi ulkoministerinä Vanhasen II:ssa hallituksessa. Kanervalla oli taustalla jo ennestään vähän sinne tänne läheteltyjä kiusaannuttavia tekstiviestejä, joiden kutsuminen seksikkäiksi tekstiviesteiksi Suomen poliittisessa historiassa 1809-2009 nauratti vähän joka kerta poliittisen historian pääsykokeisiin lukiessa. No, Kanerva ei ministeriaikoinakaan päässyt irti kännykästään. Sen lisäksi koko juttuun liittyi aika iso läjä slutsheimaamista, mutta siitä en jaksa tällä kertaa edes aloittaa. Kanerva joutui eroamaan.
Mitä tapahtuu vuonna 2016? Pääministeri Juha Sipilä lähettää kymmenkunta sähköpostia toimittajalle ja ilmoittaa luottamuksensa YLE:en olevan nolla (?????!!!), laittaa palautetta YLE:n johdolle, joka kieltää toimittajia käsittelemästä pääministerin jääviyttä ja perustelee asiaa ”työrauhalla” ja ”syillä, joita emme voi kertoa”. Kun toimittaja uhmaa kieltoa ja jatkaa ohjelman valmistelua suunnitelmien mukaan, asiasta annetaan varoitus. Asian tultua julkisuuteen, pääministeri kieltäytyy tyystin myöntämästä, että toiminta on ollut painostamista, tai että asiassa on muuta moitittavaa kuin hänen tunnepohjainen reaktionsa.
Lienee ihan perusteltua kysyä, onko pääministeri ymmärtänyt minkäänlaisia perustason periaatteita demokratiasta ja sananvapaudesta, vai onko hän vain todennut käytännöllisemmäksi ratkaisuksi, että teeskentelee ymmärtämätöntä? En ole aivan varma, kumpi on huonompi vaihtoehto, mutta aika pohjalla mennään molemmilla.
Sipilä tuntuu suhtautuvan kritiikkiin tai mediaan vähän kuin ärsyttäviin kärpäsiin, jotka estävät, kun hallitus haluaisi vilpittömin mielin vain hoitaa hommansa. Kritiikki on negaamista ja nihkeilyä, kaikki on yhtä positiivista kokeilukulttuuria, jossa oikeastaan politiikkaa ja asiantuntemusta on ihan ookoo väheksyä: yleisvaikutelma tuntuu olevan, että siis kun me vaan haluttais hoitaa nää hommat, eikä kuunnella kaiken maailman dosentteja. Tuloksena on ollut ihan törmäilyä perustuslakiin, uhriutumista, takaisin vedettyjä omia aloitteita ja ihan tolkutonta sekoilua, joista median painostaminen ja riippumattomuuden halveksiminen ovat vain viimeisimpiä esimerkkejä.
Tuleeko pääministerille tässä vaiheessa minkäänlaista tarvetta osoittaa selkärankaa ja erota? Ei sinne päinkään. Eduskunnan kyselytunnilla nähtiin lähinnä sitä samaa, itsepäistä vänkäämistä ja uhriutumista kuin tähänkin asti. Edes pieni värähdys ei kertonut, että Sipilän tulisi mieleen katsoa asiaa laajemmassa kontekstissa. BBC, The New York Times ja koko suomalainen mediakenttä meuhkaavat kaikki ihan tyhjästä.
Jos koskaan olen toivonut pääministerin eroa, tämä on se päivä.