Arkista ahdistelua #MeToo

Tätä kirjoitettaessa #metoo on pysytellyt jo useamman päivän käytetyimpien hashtagien joukossa. Twitter ja Facebook ovat täynnä ahdistelukertomuksia, lyhyitä toteamuksia, analyysejä, sekä sellaista kuraa, jota tällaiset kampanjat houkuttelevat puoleensa. Osa hashtagin alla jaetuista päivityksistä on kampanjan parodiointia, kritiikkiä tai kokemusten vähättelyä. Twitteristä löytyi useampikin tyyppi, jonka mielestä vaikutti olleen kovinkin briljantti ajatus sirotella kipeiden ja henkilökohtaisten tarinoiden sekaan ivallista läpän heittoa, tai joille ylipäänsä konsepti ahdistelun ja flirttailun välillä tuntui olevan epäselvä.

Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan sosiaalisessa mediassa. Toinen toistaan ahdistavampien ahdistelukokemuksien vyöryminen silmille on itsessään raskasta. Siksi muokattu saateteksti, jossa on kiinnitetty huomiota kokemusten jakamisen vapaaehtoisuuteen ja siihen, koetaanko se turvalliseksi, on ollut mielestäni tosi hyvä. Kenenkään ei tarvitse jakaa kokemuksiaan. Kukaan ahdistelua kokenut ei ole velkaa asian avaamista. Ja jos joku jakaa, älä kysy. Kuuntele, jos toinen haluaa kertoa.

Selatessani muiden päivityksiä aloin melkein katua, että jaoin itsekin sanat. Siis, että eihän minulle mitään noin rajua. Että liioittelenko nyt vaan. Sellaista vaan, tiedättehän te, arkista ahdistelua.

Näin siitä huolimatta, että tiedostan hyvinkin selvästi, ettei sellaista asiaa kuin arkinen ahdistelu pitäisi olla olemassakaan. Sanoiksi saatettuna koko käsite kuulostaa juuri niin absurdilta, kuin se on. Väitän, että olen vielä aika herkistynyt huomaamaan vähättelyä ja häpeää, joita olen viime vuosina pohdiskellut aika paljon. Ja siitä huolimatta omasta takaraivostani iski jonkinlainen epämääräinen tunne, ettei tällaisista pienistä kannata tai kuulu sanoa mitään. Häpeä.

Häpesin sitä, että kehtasin nimetä kokemukseni ahdisteluksi ja häirinnäksi. Häpesin, että joku voisi nähdä minut uhrina, jos päivitän aiheesta. Häpesin, etten ole osannut aina reagoida tai pistää vastaan.

Mitä se arkinen ahdistelu sitten on? Sellainen niin pieni, että melkein en kehdannut ääneen sanoakaan? No. Se on sitä, kun toinen ihminen on käynyt kourimassa perseestä – kotibileissä, kadulla, baarin narikkajonossa. Tai hiplannut reittä junassa, kun olen ollut teininä nuokkunut bileiden jälkeen. Tai kiskonut hameen ylös katsoakseen sen alle. Tai kysellyt hintaa ja suuttunut, kun olen ilmoittanut, etten ole töissä – miettisit sinäkin vähän miltä näytät, se mies huusi perään. Ajattelikohan sekin olevansa ihan tavallinen ja mukava tyyppi?

Tai se, kun yläasteella samassa koulussa työskentelevä aikuinen kirjoitti pikkutunneilla Irc-gallerian profiilikuvan alle kommentin ”vitsit mitkä tissit”. Olin kahdeksannella luokalla.

Tai se, kun koetin lopettaa jankkaavan iskuyrityksen baarin pihalla, ja sanoin, että mulla on tyttöystävä. Newsflash: se ei toimi samalla tavalla kuin poikaystävästä ilmoittaminen, sillä silloin ei loukata toisen miehen omaisuutta. Tyttöystävän mainitseminen ei suinkaan karistanut jankkaajaa, vaan kirvoitti ehdotuksen kolmen kimpasta.

Tai kaikki lukemattomat heitot, joissa joku on katsonut tarpeelliseksi kommentoida ulkonäköä kadulla, baarissa tai töissä. Toinen newsflash: se ei automaattisesti ole ilahduttava kohteliaisuus, eikä toinen osapuoli välttämättä kaipaa kommenttiasi. Aika usein näkemys toisen ihmisen ulkonäöstä tai pukeutumisesta kannattaa pitää omana tietonaan.

Tai se, kun olin 16-vuotiaana kieltäytynyt lähtemästä toisille treffeille lähemmäs kolmikymppisen miehen kanssa, ja seuraavan kerran törmätessä tämä yritti painostaa tekemään niin. Mainittakoon vielä, että kohtaaminen tapahtui festareilla, joissa olin tuhannen päissäni, ja suhteellisen altis painostamiselle.

Tai se, kun 27-vuotias halusi deittailla, repiä hiuksista ja pelata erilaisia valtaleikkejä kanssani 17-vuotiaana, eikä ilmeisesti vieläkään ajattele tapahtumaketjussa olleen mitään outoa, kun kyselee Facebookissa kuulumisia ihan normaalisti.

Tai sellaiset tapaukset, jotka ovat tapahtuneet asiakaspalvelutyössä. Toisin kuin fyysinen iholle käyminen, näitä kokemuksia en ehkä olisi uskaltanut nimetä ahdistelemiseksi niiden tapahtuessa. Yhtä tapausta mietin eilen paljon. Se on erityisen räikeä siksi, että tyyppi ei ollut ventovieras, eikä varmasti ajatellut ahdistelevansa. Oli kyseessä tyyppi, jonka kanssa – töissä, asiakaspalvelijana, kirjakaupassa – aloin jutella kirjoista. Tyyppi pyysi ulos kahville. Lähdin. Juotiin kahvit, annoin puhelinnumeroni. Käytiin kerran treffeillä. Sen jälkeen totesin, että tämä ei nyt ehkä ollutkaan niin hyvä idea, ja seuraavaan treffipyyntöön vastasin tekstiviestillä, että ehkä tämä on parempi jättää tähän. Tyyppi vastasi ymmärtäväisesti ja sanoi, että ehkä olen oikeassa, ja jätetään tähän. Tässä kohtaa tarinaa olisi voinut olla piste, mutta eipä ollutkaan. Jonkin ajan kuluttua nimittäin tyyppi ilmestyi taas samalla kirjakaupalle ja jäi sinne yli tunniksi odottamaan, että suljen kaupan.

Asiakaspalvelijalle on lähtökohtaisesti ihan helvetin hankala tilanne, jossa pitäisi sanoa asiakkaalle ei. Perustavoitteena kun on, no, palvella sitä asiakasta ja pitää se mahdollisimman hyvällä tuulella. On siis ylipäänsä hankalaa antaa pakit toiselle tilanteessa, jossa toinen on asiakaspalvelija ja toinen asiakas. Se osapuoli, joka on töissä, ei voi poistua tilanteesta. Asiakaspalvelija, joka on yksin töissä, ei myöskään voi valehdella siitä, koska työvuoro päättyy – etenkin, jos toinen jää paikalle vahtimaan. Vaatii aika isosti uskallusta pyytää toista poistumaan, ja sen onnistumisesta ei ole mitään takeita. Ja jos iskeminen on tavallaan epäsuoraa, eikä muodollisesti riko mitään rajoja? Voiko toista pyytää lähtemään kaupasta, jos se vain hengailee siellä ja jutustelee tuntikaupalla? (Jälkikäteen kerroin esimiehelle tapauksesta ja sain yksiselitteisesti ohjeet, että kyseisen tyypin tullessa takaisin olen ehdottomasti vapaa ilmoittamaan porttikiellosta).

Lisäksi, olinhan kuitenkin itse alun perin suostunut yksille treffeille, joten ehkä äärimmäisen vaivaannuttava tilanne oli sittenkin vain itse aiheutettu.

Kun vihdoin suljin kaupan, tyyppi pyysi ulos. Toistin, ettei se ole hyvä idea. Tyyppi kysyi muistaakseni, miksei. Sanoin, että koska mulla on poikaystävä. Tämä toimi paremmin kuin edellä mainittu esimerkki tyttöystävän mainitsemisesta, mikä kertoo kyllä paljon. Tässä kyseisessä tapauksessa tyyppi häipyi, eikä koskaan tullut takaisin.

Tapaus ei ollut erityisen raju, mutta kuvittaa hyvin ehkä sitä, kun flirttailemisen ja ahdistelemisen raja menee ihmisillä sekaisin. Toisen ihmisen työpaikalle jääminen yli tunniksi, kun toinen ei voi lähteä, on sitä jälkimmäistä. Ylipäänsä kannattaa harkita todella tarkkaan, onko yritykset flirttailla asiakaspalvelijalle oikeasti toivottuja ja onko toisella vapaus päättää, osallistuuko tilanteeseen vai ei. Jos toinen joutuu olemaan tilanteessa, vaikka vastoin tahtoaankin, niin kyllä, myös mukava ja ihan perus kiltti tyyppi sortuu silloin ahdistelemaan.

Aika monet kokemuksista jaoin pari vuotta sitten #lääppijä-kampanjassa. Valitettavasti niitä on aika helppo keksiä lisää; tämäkään lista ei ole tyhjentävä, likimainkaan.

Oletan, että kaikki ne oman elämänsä sankarit, jotka ovat nostaneet hameesta, kourineet perseestä tai käyneet iholle kysymättä, tietävät tehneensä jotakin väärin. Näiden parin kampanjapäivän aikana olen kuitenkin miettinyt sitä, kuinka moni ei tiedä. Kun käytännössä katsoen kaikki naiset kohtaavat häirintää ja ahdistelua, ei ole kyse vain epämääräisistä ahdistelevista hirviöistä siellä jossakin ahdistelijaringissä. Sitä tekevät ihmiset, jotka usein ajattelevat olevansa ihan hyviä jätkiä eikä mitään törkysovinisteja. En totea tätä missään nimessä vähätelläkseni tapahtunutta; tässä kirjoitellessa mietin, että nämäkö tosiaan ovat sitä arkista ahdistelua, jota en melkein pitänyt mainitsemisen arvoisena. Tapaukset ovat olleet ihan kamalia, eikä niitä tulisi kenenkään toisen kohdalla mieleen vähätellä. Omalla kohdalla asia on eri: ihminen voi mennä aika pitkälle ajatuksissaan vältellessään tilannetta, jossa joutuisi nimeämään kokemansa ahdisteluksi.

Seuraavaksi haluaisin nähdä arkisen ahdistelun toisen puolen. Joitakin tekstejä tästäkin on jo näkynyt, kuten Jonny Scaramangan I am the reason women are posting #metoo. Scaramanga käy avoimesti läpi kaikki tilanteet, joissa itse on ahdistellut ja häirinnyt. Lista on monella tavalla vastenmielistä luettavaa – enkä suosittelisi sitä kaikille – mutta se on tärkeä. Scaramanga nimittäin naulaa huomion siihen, mikä usein ahdistelussa unohtuu. Aika harva tietoisesti ajattelee olevansa ahdistelija ja vahingoittaa toisia ihmisiä tarkoituksella. Näitäkin tapauksia on, mutta ei tarpeeksi selittämään päivittäistä ja jatkuvaa häirintää ja ahdistelua.

Mietin niitä kommentteja, joissa kampanja on nähty miehiä kollektiivisesti syyllistäväksi. Se kertoo mielestäni kommentoijien käsityksistä aika karua kamaa: jos naisten kokemasta ahdistelusta puhuminenkin syyllistää miehiä, lienee syytä kääntää katse peiliin ja pohtia vakavasti tekemisiään ja käsityksiään siitä, mitä on olla mies. Tarkoittaako miehenä oleminen ahdistelua? Olenko minä, kaikin puolin mukava tyyppi, sortunut ahdisteluun tai häirintään? Voinko käsi sydämellä sanoa, etten ole ikinä ahdistellut, en edes kännissä ja läpällä?

Olisiko mahdollista, että joku kirjoittaa postaukseensa #metoo juuri minunkin takiani?

Jos edellä oleviin kysymyksiin kykenee rehellisesti vastaamaan, että ei, yksikään ihminen ei ole kokenut häirintää tai ahdistelua taholtani, se on hieno juttu. Jos sen sijaan kysymykset tai kertomukset herättävät tarpeen kyseenalaistaa uhrin kokemus, kertoa ahdistelun olevan usein ”uhrin korvien välissä” tai uhrien oma vika, lienee korkea aika tunnistaa tosiasiat. Kyllä, juuri sinä olet ahdistelija. Sinä olet se, joka satuttaa ja vahingoittaa. Sinä, mukava tyyppi, joka juutut iskemään asiakaspalvelijaa, käyt iholle lupia kyselemättä, kommentoit kadulla naisten ulkonäköä, jankutat vaikka toinen on jo kerran kieltäytynyt. Olisiko aika tehdä jotakin toisin?