Hanamia ja ihmenaisia

Tulin eilen kotiin Japanista, jossa lomailin edelliset kaksi viikkoa. Olen halunnut sinne jo pari vuotta, mutta aina oli jotakin tiellä: aikataulut, raha, ajoitus. Kunnes sitten loppusyksystä tajusin, että jos nyt en lähde, en tiedä, koska seuraavan kerran pystyn lähtemään omin päin reissuun. Tiellä oli edelleen erilaisia asioita, joiden voisi ajatella mutkistavan matkaa. Aikataulu ei vieläkään ollut ideaali, enkä tiennyt, milloin muka löytäisin hyvän hetken painua kahdeksi viikoksi lomalle. Olin juuri pistänyt kaikki irtoavat rahat remonttiin, enkä tiennyt kevään osalta vielä kuin parin ensimmäisen kuukauden työkuviot. Voisi hyvin olla, että joko töiden kanssa olisi liian kiire lähteä, tai sitten ei olisi töitä eikä kuukausiliksaa, jolla maksella laskuja. Lisäksi tuijottelin kahta haaleata viivaa raskaustestissä, ja kolmannenkin testin tehtyäni aloin vähitellen uskoa ne todellisiksi.

Ajoitus ei siis välttämättä ollut ideaali. Noin kaksi viikkoa myöhemmin ostin lennot adrenaliinipuuskassa ja ajattelin, että kun ne on hankittu, tavalla tai toisella on pakko järjestää loputkin kuviot. Onneksi. Työt, raha ja aikataulu olivat kaikki lopulta sovitettavissa yhtälöön, ja vakuutusyhtiöiden kanssa käytyjen masentavien keskustelujen (”raskaus ei ole sairaus”) jälkeen sain lopulta järkevän matkavakuutuksenkin. Summamutikassa valitsin päivät toivoen osuvani kirsikankukkien aikaan matkaan, mutta en osannut edes kuvitella, että saapuisin Kiotoon päivälleen parhaaseen kukinta-aikaan.

Kun olin varannut lennot, hämmästyin muutamia reaktioita. En tavallaan ehkä ollut edes tajunnut, että yksin lomalle lähteminen vieraaseen maahan saattaisi olla jotenkin outoa, yllättävää tai edes mitään rohkeutta vaativaa. Aika monet tuntemani ihmiset matkustavat jatkuvasti yksin, lähtevät vaihtoon, muuttavat ulkomaille. Silti perusoletus oli, että olen lähdössä Japaniin yhdessä poikaystävän kanssa. Tai matkustamista pidettiin jotenkin erityisen rohkeana.

Hetkeen en ymmärtänyt sitä yhtään. Pari päivää ennen reissua aloin kuitenkin tuntea jotakin muutakin kuin miellyttävänä väreilevää jännitystä; sellaista, joka muistuttaa ennemmin pelkoa kuin odotukseen liittyvää levottomuutta. Pelotti. Ei melkein huvittanut edes lähteä. Ei olisi jaksanut järjestää, ei hoitaa asioita ja juosta kaiken maailman adaptereiden perässä, eikä googletella, miten sanoa japaniksi, ettei voi syödä raakaa kalaa.

Eniten kuitenkin hirvitti ehkä yksinäisyys. Kaksi viikkoa ei ole pitkä aika, mutta on se siinä mielessä, että sellaisen harvoin viettää yksinään. Lukuun ottamatta esimerkiksi työmatkoja en ole pahemmin matkustanut itsekseni. Olen halunnut useamman kerran lähteä, mutta yleensä viime hetkellä olen pyytänyt jonkun mukaan tai suunnitelmat ovat muuttuneet. Nyt kun oikeasti havahduin siihen, että itsekseen tässä mennään, alkoi hirvittää, että miten pärjään kielitaidottomana sekoillessani täysin vieraassa maassa, ja vielä ekstramäärällä hormoneja varustettuna. Ahdisti paska suuntavaisto ja paisuva vatsa. Se, uskaltaisinko edes korttelikylpylään siinä pelossa, että kävelen vahingossa alasti väärään paikkaan. Se, että niistää töräyttelen nenääni äänekkäästi keskellä katua tai teen jotain muuta ihan sikanoloa ja hävettävää. Tai etten uskalla Lost in Translation -hotelliin drinksulle, koska en saletisti osaa edes pukeutua oikein tai löydä paikan päälle. Etten osaa syödä puikoilla. Se, etten uskalla häpeän pelossani tehdä yhtään mitään, vaan syön sipsejä kämpällä ja häpeän sitten omaa saamattomuuttani.

En ole tyyppi, joka lähtee reissuun ja palaa tsiljoonan uutta ystävää saaneena. Joskus olen melkein pilannut fiilikseni reisussa sen tähden. Olen tuntenut oman autenttisen travelleriuteni kärsivän joka kerta, kun olen valinnut mieluummin tarkkailla kuin tutustua; kun oloni on ollut vain kiusaantunut eikä riemukas; kun en yhtäkkiä vain sattumalta ole sukeltanut seikkailuihin; tai kun olen päättänyt maksaa liikaa hotellihuoneesta siksi, etten joutuisi nukkumaan dormissa muiden ihmisten kanssa, koska olin niin väsynyt olemaan sosiaalinen.

Nyt päätin jo etukäteen, että tällä kertaa teen asiat toisin. Olen ehtinyt pohtia suhtautumistani matkustamiseen ylipäänsä, ja tajunnut, että ei, minusta ei Suomen kamaralta poistuessani sukeudu mieletöntä ekstroverttiä, vaan pikemminkin päinvastoin: monesti, kun joudun vaihtamaan kommunikaation toiselle kielelle, iso osa persoonaani tuntuu kutistuvan kasaan, varmuuteni katoaa. Olen vuosien varrella oppinut paremmaksi jutustelemaan niitä näitä tuntemattomien kanssa, mutta vieläkään se ei tarkoita, etteikö se virittäisi kroppaa jännitystilaan tai veisi vähintäänkin aika paljon energiaa. Se voi olla joskus paikallaan, mutta tarvitsen aikaa palautuakseni. En halua nukkua samassa huoneessa tuntemattomien ihmisten kanssa, en välttämättä lähteä hostelliporukalla baarikierroksellekaan, ja kaikista kauheinta on juuttua small talkiin, kun oikeastaan haluaisi käydä vain pissalla.

 Vitutti myöntää edes itselleen, että pelotti. Jostakin syystä silloin nousi mieleen Gilmore Girlsin jakso, jossa Lorelai istuu tiskillä tilittämättä Lukelle.

I hate admitting it because I fancy myself Wonder Woman, but…

Niin. Vaikka Lorelain hahmo osaa olla välillä tosi ärsyttävä, tässä kohden sulan sympatiasta. On helppoa samaistua haluun olla rautainen muija, ihmenainen, joka ei halua myöntää heikkouksiaan. Vaikka haavoittuvaisuus, tarvitsevuus ja häpeä ovat lempiaiheitani kirjoittaa, omassa elämässäni olen halunnut usein olla aika kovis.

On jännää, miltä sitten tuntui saapua Tokioon ja astua pää pyörällä unen puutteesta, yli yhdeksän tunnin lennosta ja siihen päälle vetäistystä junamatkasekoilusta keskellä välkkyviä neonvaloja ja Shibuyan kuuluisaa risteystä. Psykedeelisen videopelin tunnelma. Hälinä. Joka puolella kaikuvat mainosten kimakat äänet. Miltä tuntui lähteä samana iltana liki vuorokauden matkustamisen jälkeen yksin syömään, mikä on joskus ollut vihoviimeiseen karttelemani tilanne.

Hassu juttu. Se ei nimittäin ollut kamalaa. Päinvastoin: oli ihanaa olla itsekseen.

En tuntenut itseäni noloksi dorkaksi, kun istuin ainoana asiakkaana pikkuruisessa ravintolassa tiskillä. Eikä ollut yhtään kamalaa, vaikka tarjoilija näytti, miten koko homma on tarkoitus syödä. Ei tullut olo, että yksikään tarjoilija passaisi kiusaannuttavasti, kyselisi liikoja tai naureskelisi selän takana. Vaikka ängin matkan aikana itseni mitä kummallisempiin tilanteisiin, useimmiten ihmiset tervehtivät kohteliaasti ja luontevasti ja jättivät sitten rauhaan. Se oli taivaallista.

Kun huomio ei kiinnity omaan seuraan, pystyy seuraamaan ja tarkkailemaan kaikkea muuta. Vaikka seura olisi kuinka ihanaa, se tuo aina mukanaan oman todellisuuden ja kiinnittää kiinteämmin siihen. Yksin ollessa tavallaan sulautuu miellyttävästi muuhun kaupungin vilinään.

Ei tarvitse suunnitella aikatauluja kenenkään toisen kanssa. Ei tarvitse selitellä, miksi seisahtuu mykistyneenä katselemaan jotakin. Jopa kävelemisestä tulee erilaista: väitän, että liikkumiseni oli yhtä kukkien äärelle pysähtelemistä, istahtelua ja mielijohteiden seuraamista, jota ymmärtäväisinkään matkaseura ei olisi sietänyt.

Loppujen lopuksi en tiedä miten paljon kyse on yksinolosta ja miten paljon muiden asioiden muuttumisesta. Ei kuitenkaan ollut mitään sellaista, jonka olisin jättänyt tekemättä siksi, että se jännitti liikaa; ei ollut paikkoja, joihin en olisi kehdannut mennä. Ei ollut kiusaannuttavaa jutustella huonoa englantia puhuvan tarjoilijan kanssa raskaudesta. Ainoastaan kerran olin äärimmäisen vaivaannuttavassa tilanteessa, jossa toivoin voivani vajota maan alle. Ja silloinkin vitutti enemmän kuin hävetti. Onneksi se kerta jäi ainoaksi.

Onseniin menemistä hermoilin, sillä tiesin, että moniin paikkoihin on ehdoton tatuointikielto. Se oli kuitenkin yksi niistä asioista, jotka ehdottomasti halusin kokea. Laastaroin siis kylkeni Starbucksin vessassa ja suuntasin kylpemään. Se oli ehkä parhaita iltapäiviä, jotka vietin Japanissa. En myöskään ollut tyystin yksin siinä, enkä ainakaan yksinäinen. Kun makasin polttavan kuumassa altaassa ja kuuntelin viereisten japanilaisten mummojen juttelua, bebe alkoi potkia harvinaisen tarmokkaasti ja tajusin selvemmin kuin vielä kertaakaan, että sinä olet siellä, sinä olet totta. Että me ollaan täällä.

Siitä, millaista oli käytännössä matkustaa raskaana, taidan kirjoittaa ihan oman postauksen. Olisi nimittäin huijausta väittää, ettei sillä ollut mitään merkitystä siinä, millaiseksi matka muotoutui. Käytännön este ei raskaus näillä viikoilla kuitenkaan matkustamiselle omalla kohdalla ollut, onneksi. Itse asiassa oli ihanaa saada kaksi viikkoa, joiden keskipisteessä olivat minä ja bebe. Ei muita, ei velvollisuuksia, ei ketään häiritsemässä. Aikaa pohtia sitä, miltä tämä asia nyt todella tuntuu, mitä on tapahtumassa ja mitä se merkitsee.

Kaikki ei tietenkään yksin matkustaessa ollut täydellistä. Joissakin hetkissä olisin saattanut kaivata jotakuta, jonka kanssa jakaa se. Kierrellessäni nauravien piknik-seurueiden keskellä suunnittelin, millaista olisi viettää omia hanami-juhlia. Etenkin ensimmäisinä päivinä ennen nukahtamista saattoi iskeä melankolia. Huonosti nukutut yöt ryokanissa ja turhautumisen hetket, kun koetin löytää Family Martista eväitä. Kattobaarissa yksin istuminen oli kokemus, jota en välittäisi toistaa: väitän, että Lost in Translation ei ihan sattumalta kuvaa irrallisuuden ja tyhjyyden kokemusta tokiolaisessa kattobaarissa. Jotta sellaisessa tilanteessa pystyisi edes jotenkin säilyttämään arvokkuuden, olisi ainakin pitänyt tilata viski jäillä. Kun istuin tiskillä raskausfarkuissa särpimässä pink lemonadea, on pakko myöntää päällimmäiseksi fiilikseksi hämmennys: mitä helvettiä oikein teen täällä ja miksi. Park Hyattin kattobaari jäi siis lopulta välistä, mutta ei siksi, että se olisi jännittänyt, vaan siksi, että se ei huvittanut tippaakaan.

Mutta vastapainoksi ihania hetkiä oli monta, paljon enemmän kuin niitä toisia. Onsen ja höyryävät altaat. Se, kun näin ensimmäiset kirsikankukat Yoyogi-puistossa. Kiireetön aamupäivä Starbucksissa muiden hälisevien turistien keskellä kuvaamassa Shibuyan risteystä. Kiotolaisen kodin alakerrassa syöty lounas, joka tilattiin käsinkirjoitetusta menusta ja oli yksi reissun parhaita. Toinen loistava ateria Tokiossa 14.:ssa kerroksessa. Kioton käsittämätön, hengästyttävä kukkapaljous ja siitä lumoutuminen ensimmäisenä päivänä. Iltapäivä Maruyama-puistossa. Aamupäivä, kun olin liian laiska tekemään muuta kuin lukemaan Mia Kankimäkeä, matkani raamattua ja opaskirjaa, Kamo-joen rannalla eväänäni sakura-macaron, patonkia ja vihreää teetä. Vierailu pimeällä valaistulle Kiyomizudera-temppelille. Kodaiji-temppelin bambumetsä.

Kerron harvoin blogin puolella tarinoita, joiden käännekohta on: ja arvatkaas, se ei ollutkaan niin paha. Blogimaailma on jo valmiiksi pullollaan sellaisia kertomuksia, joissa pelkojen voittaminen on hieno asia, mutta vähemmän sellaisia, joissa siitä ei välttämättä palkita. Nekin kuitenkin ansaitsevat kaiken hehkutuksen lomassa tulla kerrotuiksi.

Tällä kertaa kuitenkin olen sitä mieltä, että jokaisen kannattaisi edes kerran elämässään kokeilla yksin matkustamista. Se ei välttämättä ole kaikille, mutta omalla kohdalla se oli paras ratkaisu, jonka saatoin tehdä. Olen rehellisesti iloinen, että tällä kertaa kukaan ei lähtenyt mukaani, vaan sain kaksi viikkoa maleksia, kuljeksia, kirjoitella ja ajatella omin päin. Oli ihanaa lukea kenenkään keskeyttämättä, hengailla puistoissa ja ihastella loputtomiin kirsikankukkia. Vähintäänkin yhtä ihanaa oli palata kotiin; löytää lentokentän ovilta odottelemasta tyyppi, joka oli väittänyt, ettei pääse töiden takia vastaan; syödä ruispaloja ja keittää kahvit kotona; nukkua omissa lakanoissa kuin tukki.

Kirsikankukkia Tokiossa Saigōyama-puistossa.

Leivoksia ensimmäisinä päivinä.

Onsenissa ei tietenkään saanut kuvata, joten sen sijaan piirsin itseni kylpemässä höyryävässä savialtaassa.

Totoro-paran syöminen tuntui kovin brutaalilta. Muuten Shirohige’s Cream Puff Shop oli ihana!

Sitten saavuin Kiotoon ja viimeistään tässä vaiheessa menin aivan sekaisin kirsikankukista, terälehtisateesta, pimeällä valaistuista puista, pinkeistä ja valkoisista pilvistä, joen pintaan heijastuvista puista ja kujista, joiden ylle kukat kaartuivat katokseksi.

Arashiyamassa Tenryu-jin temppelin puutarhassa.

Törkeästi stalkkasin Arashiyamassa parin romanttista hetkeä.