Swan Lake

Viime jouluna yksi ihanimmista saamistani lahjoista oli kätketty rasiaan. Oltiin päätetty lähteä jouluaattona kävelylle keskustaan. Satoi lunta, kiivettiin Tuomiokirkon portaita ihailemaan Helsinkiä. Rasian avaaminen tuulessa ja lumisateessa osoittautui vähän haastavaksi, mutta tunnelman puolesta paikkaa ei voi moittia – jos Helsingin kauneutta koskaan päätyy epäilemään, pari silmäystä Tuomiokirkon portailta meren suuntaan riittää korjaamaan tilanteen. 

Kun onnistuin viimein saamaan rasian auki palelevine käsineni, sinne oli rakennettu jotakin ihan uskomattoman kaunista: miniatyyrimaisema, jossa jäätyneellä lammella uiskenteli kaksi origamijoutsenta, musta ja valkoinen. Lumen virkaa toimitti suolasta, sokerista ja leivinjauheesta tehty sekoitus (tuulessa sitä meni vähän suuhun, joten todistettu on), lammen reunassa oli kaislikko, heinänkorsista liimattu (edellisenä päivänä olin luullut vitsiksi puhelimessa heitettyä meen nyt kerää vähän heinänkorsia pellolta sun lahjaa varten). Jään alle oli piilotettu liput Joutsenlampi -balettiin Lontoon Royal Opera Housessa.

Silloin tuntui, että huhtikuuhun olisi vielä ikuisuus. Mitä vielä – pari kuukautta on hujahtanut ohi käsittämättömällä vauhdilla. Toissapäivänä oli sitten tullut aika kiskoa korkkarit taas esiin ja keksiä ensimmäisen kerran käyttöä mukaan tulleelle pikkumustalle ja iltalaukulle. Tarkoitus oli laittautua rauhassa, meikkailla, kammata hiukset. No, vähän samalla tavalla kuin ne pari kuukautta esitystä ennen, myös samainen päivä hujahti ohi niin nopeasti, että lopulta laittautumiseen tajusi ryhtyä vasta puoli tuntia ennen kuin piti astua ovesta ulos. Ja totta kai hiukset kieltäytyivät asettamasta ja tajusin liian myöhään, että varmaan ne olisi pitänyt pestäkin. Ja totta kai, ehjin sukkahousuin hommaan varautuminen olisi ollut ihan liikaa etukäteisvalmisteluja vaativaa. Kun astuttiin ulos ovesta ja kipitettiin bussille (noin kymmenen sentin koroissa bussin toiseen kerrokseen pääseminen muuten on ihan oma taiteenlajinaa), jupisin lähinnä kiukkuisena likaisista hiuksista, kulahtaneista legginseistä ja siitä, että mekko oli sittenkin ihan väärin valittu. 

Royal Opera Housella sitten juolahti mieleen, että niin tosiaan, ehkä mun henkilökohtaisella habituksella on sittenkin aika vähän tekemistä illan kanssa. Etenkin siinä mielessä, että ketään muuta ei kiinnosta pätkääkään, ja vaikka mulla olisi maailman upeimmat hiukset ja harkituin asukokonaisuus, lavalla tapahtuu toivottavasti jotakin noin tsiljoona kertaa kiinnostavampaa. Ja niin siellä tapahtuikin. 

Baletissa on vaan jotakin sellaista, mitä melkein mistään muualta on vaikea löytää – en oikein löydä sille oikeaa ilmaisua. Tainomaista. Epätodellista. Keijukaismaisuutta. Se on lumoavaa seurata, miten kevyeltä ja vaivattomalta ihmisolennot voivat näyttää; miten ihmiskehon inhimillisyys, kömpelyys tai painovoima eivät tunnu näytä rajoittavan. Rakastan balettia osittain juuri siksi, että fyysisesti useimpien liikkeiden toteuttaminen on täysin mun käsityskyvyn ulkopuolella. Baletissa päästään niin lähelle keijukaisuutta kuin mitä tässä todellisuudessa on mahdollista.

Ihanaa, että tämänkin ehti Lontoossa vielä kokea. Ja mitä niihin hiuksiin tai legginsseihin tulee, ne unohdin autuaasti jo ensimmäiseen väliaikaan mennessä. 

Kuvat: Jaakko Utriainen