Politiikkaa ja punaviiniä

Eilen käytiin äänestämässä porukalla, sen jälkeen Edgware Roadilla syömässä yhdessä sen lukuisista libanonilaispaikoista ja lopuksi Camdenissa juomassa punaviiniä. Oikeastaan olin ajatellut kirjoittaa politiikasta, mutta sitten tajusin, ettei eilisen kiinnostavin anti oikeastaan löytynyt vaalikoneesta tai äänestyskopista. Kiinnostavin havainto omasta näkökulmastani tapahtui siinä vaiheessa, kun juotiin jo toisia viinilasillisia ja aurinko oli jo kadonnut. Ihmiset istuivat joen varrella, oli rento olo. Ilmassa aavistus hiprakkaa ja kevättä, hyvä kombo. Ja me puhuttiin töistä ja kesästä, siitä, mitä tuntuu palata takaisin Suomeen.

Me palataan jo kesäkuun alussa. Se on aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Se on seurausta ihan puhtaasti taloudellisista syistä. Sen jälkeen, kun täytin viisitoista, mulla on aina ollut edes jokin työ, edes osa-aikaisena, edes huonosti palkattu. Nyt ei ole. Sen huomaa lompakossa aika nopeasti. Meidän oma kämppä on vielä vuokrattuna kesäkuun – koska tullaaankin jo kuun alussa heti, ollaan ensimmäinen kuukausi kämppää vailla. Toisin sanoen: ellei mitään yllättävää tapahdu, mulla ei ole ensimmäisinä viikkoina töitä, rahaa eikä asuntoa.

Miltä se tuntuu, kun sen vihdoinkin sanoo ääneen?

Tähän mennessä se on pelottanut ihan helvetisti. Se on tuntunut epäonnistumiselta, jopa nöyryyttävältä. En ole halunnut sanoa sitä ääneen, ainakaan huudella julkisesti. Mun on ollut hyvin vaikeaa myöntää, että kyllä, homma saattoi jossakin määrin feilata – olin suunnitellut asioille hiukkasen toisenlaista kulkua. Kotiin pääsen tietty takaisin heinäkuun alussa, eli kodittomuus on vain väliaikaista, mutta harjoittelupaikan tai kesätyön puute on vähän toista.

Mutta eilen Camdenissa ei ollut vaikeaa kohottaa maljoja ja nauraa ääneen. – Mulla ei palatessa ole töitä eikä kämppää – siis, mistäs mä elämässä murehtisin!

Tähän mennessä paras idea on ollut nukkua öitä äidillä, siskolla, vieraanvaraisilla kavereilla ja poikaystävän vanhempien veneellä. Ei ole huono visio, ainakin jälkimmäinen herättää mussa hyvin innostuneita reaktioita: on aika ihana ajatus juoda aamukahveja veneen kannella, mennä illalla nukkumaan kuunnellen aaltoja. Totta kai työt tai harjoittelupaikka on yhä tähtäimessä – terveisiä vain kaikille rekrytoijille – mutta jos se ei onnistu nyt niin sitten ei. Mä olen kakskytviis ja mulla on aikaa leikkiä Nuuskamuikkusta, kirjoitella vaikka esikoisromaania päivät pääksytysten ja käydä dyykkauspiknikeillä. Ehkä suurin syy tämän postauksen kirjoittamiseen on se, että tunsin asiasta aiemmin jopa häpeää. Että se tuntuu vaiettavalta, salaisuudelta. Että vaikka mä kuinka näkisin itseni tehokkaana ja sinnikkäänä ja hyvänä, olen saanut tänä keväänä lukemattomat pakit (1. ”Meille ei oteta ketään virallisen harjoitteluohjelman ulkopuolelta” 2. ”Ai sun harjoittelutuki on vain yhdelle kuukaudelle? Meillä ei ole varaa palkata sua” 3. ”Koimme, ettei huomattava lahjakkuutesi ollut suuntautumassa aivan siihen suuntaan, jota olimme tällä kertaa hakemassa”). Osa pakeista on tullut niin, etten ole koskaan saanut vastausta hakemukseen; osasta on tullut kohtelias kiitos, mutta ei kiitos; osassa olen ollut haastattelussa; osa on pahoitellut taloustilannetta, joka tekee palkkaamisen mahdottomaksi. Ja ymmärrän sen, ihan oikeasti – valtaosan ajasta mulle ei tuota ongelmia ymmärtää, että kyse ei ole sillä tavalla pakeista, kuin treffeille pyydettäessä. Kyse on taloudesta, sattumasta ja siitä, että mun huomattava lahjakkuus vaan suuntautuu eri suuntaan – jep, ne ovat olleet elämäni mahdollisesti kauneimmat pakit. Mutta aina välillä on vaikea välttyä fiilikseltä, että mussa tai mun koulutuksessa on jotakin epätoivottua, jotakin väärää. Hassu juttu, en koskaan ajatellut, että valtiotieteellisessä opiskeleminen voisi tuntua hömpältä haihattelulta. On vaikeaa jaksaa päivittää sähköpostia kymmeniä kertoja päivässä ja uskoa, että jotakin vielä löytyy.

Mutta se, että aiheesta tai sen tuomista fiiliksistä pitäisi kokea häpeää, on kyllä ajatuksena niin vääristynyt ja kaikinpuolin twisted, että toivoisin voivani lopettaa moiset synkistelyt kertaheitolla. En siis vain itseltäni, vaan ylipäänsä yhteiskunnassa. On nihkeä tunne kuumotella tulevaisuutta, mutta vielä nihkeämpää on ottaa rekrytoijan pakit henkilökohtaisena kannanottona persoonallisuuteen. Joka tapauksessa se itsestäänselvyys, jolle aina välillä kohottelen ivallisesti kulmiani, on totta: sai töitä tai ei, täällä on vaaleanpunaisena kukkivia puita, valoisia aamuja ja aika paljon ihania, ilahduttavia juttuja, joiden olemassaolo ei ole millään tavalla kiinni mun työllistymisestä tai rahatilanteesta. Tällä hetkellä en ole vastuussa kenenkään muun elättämisestä, joten sitäkään ei tarvitse murehtia.

Tavalla tai toisella, taisin sittenkin päätyä kirjoittamaan politiikasta. Koska poliittinen kysymyshän sekin on, mistä vinkkelistä tätä asiaa tarkastelee. Ja varmaan näilläkin ajatuskuluilla oli painoarvoa sen kannalta, mitä siellä äänestyskopissa lapulle eilen piirteli.