Virginia Woolfin parisuhdevinkit

Tämän blogin nimessä on siinä mielessä ironiaa, että sen kirjoittajalla ei minkäänlaista omaa huonetta tai edes pikkiriikkistä, suljettavaa komeroa liiemmin tällä hetkellä ole. Vielä noin reilu vuosi sitten asuin Alppilassa itsekseni – ja sattuneista syistä, mukaan lukien vuokranantajan höveli asenne ja lähestyvä putkiremppa, mulla oli 58 neliötä ihkaomaa tilaa. Oijoi.

Sitä oman tilan määrää, sitä on vaikea kuvailla. Muistan, kun ensimmäistä kertaa yksin asuessani istuin ns. ylimääräisen huoneeni lattialla ja katselin ulkona satavaa lunta. Katsoin ikivanhalla filmitykillä leffaa vastapäiseltä seinältä, leikkelin aarrekartan kasaantuneista vanhoista lehdistä ja yritin hahmottaa mitähän sitä tällä kaikella tilalla nyt sitten tekisi. Asunnossaan, elämässään.

Kaikkien aikojen ensimmäinen blogimerkintäni taisi käsitellä tätä, sillä aloitin blogin kirjoittamisen samalla viikolla. 

Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen. En käyttäisi ilmausta ”pikku hiljaa”. Paljon on tapahtunut erilaisina kertarysäyksinä ja hulluina, spontaaneina vetoina. Jos joku olisi pyytänyt uutena vuotena 2014 ennustamaan vuoden eteenpäin, olisin veikannut luultavasti väärää maata, asuinmuotoa ja parisuhdetilannetta. Jos se joku olisi pyytänyt laskemaan todennäköisyydet sille, että asun Lontoossa ja jaan huoneeni ja elämäni parisuhteessa, olisin pitänyt yhtälöä kertakaikkisen hulluna.

Hullua ja ihanaa. Mitään en tekisi toisin, tässä asiassa. Mutta ei mun oikeastaan siitä ollut tarkoitus kirjoittaa. Ajattelin kirjoittaa siitä, että Virginia Woolfilla oli kyllä tosiaan pointtinsa omasta huoneesta puhuessaan.

Olin etukäteen vähän ajatellut, että pitkä viikonloppu yksin kotona voisi tuntua vähän orvolta; sen verran tiiviisti tässä on tullut hengailtua, että käytännössä neljän päivän viettäminen näkemättä toisiaan tuntui hassulta. Olin varautunut siihen, että se on kummallista, jopa tylsää tai vaikeaa. Yllätin jälleen itseni. Tiedättekö sen paskan leffatrilogian, Yksin kotona? Olin yhtä innoissani kuin elokuvan Kevin McCallister (siinä ensimmäisessä osassa).

Oli parisuhteessa sitten kuinka tahansa taivaallista, oman tilan ottaminen tekee hyvää. Sen unohtaa niin helposti! 

On ihanaa katsoa Sinkkuelämää kenenkään huokailematta tai esittämättä vastalauseita. On ihanaa huudattaa täysillä Ultra Brata, taistolaislauluja ja muita toisen inhokkibiisejä. On ihanaa kuulostella hiljaisuutta, saada illalla hyvän yön toivotukset tekstarilla, herätä aamulla ja joutua miettimään ihan itsekseen: mitäs mä tänään tekisin. On ihanaa kierrellä kaupungilla ja lukea kirjaa kahviloissa. Ja kirjoittaa päiväkirjaa! Ei sitäkään aina muista tehdä, jos koko ajan voi puhua fiiliksistään ääneen. Ja sekin on ihanaa, että ehtii välillä vähän ikävöidä.

Varmaan kaikille tällaiset asiat ovat yksilöllisiä. Mutta noin yleisellä tasolla sanoisin, että vaikka omaa tilaa ei tajuaisi kaivanneensa, tilaisuuden tarjoutuessa fiilikset saattavat yllättää – ainakin, jos asumisjärjestelyiden takia oma tila on ollut minimissä. En missään nimessä vaihtaisi elämääni siihen, miltä se näytti uutena vuotena 2014, mutta oman tilan tärkeyden se vähintäänkin opetti. Ja sitä en ajatellut tulevaisuudessakaan unohtaa. 

Sitä paitsi – neljäs päivä yksin kotona alkaa olla lopuillaan. On ihanaa odottaa toista kotiin.