Mukavuusalueella

Uutisissa tuntuu toistuvan maailmanlopun tunnelmat, mä vaihdoin Anna-sarjan hetkellisesti sairaanhoitajatar-Helenan seikkailuihin.

En oikeastaan tee mitään tähdellistä. Pari vuoroa töitä viikossa, hakeudun yhä meren äärelle niin paljon kuin mahdollista. Ostin salikortin silläkin uhalla, että rahat loppuu ennen ens viikkoa.

Venyttyäni ja vanuttuani viimeiset pari vuotta sille kuuluisalle epämukavuusalueelle, olen hetkellisesti päättänyt tehdä toisin. Etukäteen ajattelin, että tänä kesänä olisin tehnyt paljon, kokeillut uusia asioita, seikkaillut. Mutta toisin kävi. Energia hujahti aika kepeästi sen sileän tien, kun aloin sisäistää toukokuun lopussa saatua tietoa. Sen jälkeen en ole suunnitellut juurikaan kunnianhimoisia projekteja tai uusia kokeiluja heinä- tai elokuulle. En aio oppia uusia asioita. En aio pakottautua tekemään vaikeita asioita. Aion viettää aika niin kuin hyvältä tuntuu, tuhlata päiviä, lukea vanhoja lempikirjoja ja olla hyötymättä.

Miksi koko ajan pitäisi olla ylittämässä itsensä? Missä vaiheessa saa levätä laakereillaan ja vain olla? 

Jossakin vaiheessa ajattelin, että olisin liian levoton ja kunnianhimoinen tällaiseen kesään. Nyt suunnittelen askartelukerhoa ja lyhtyjuhlia.

Kunnianhimo on jossakin tallella, varmaan. Olettaisin. Mutta se ei tarkoita ehkä ihan samaa, mitä se joskus tarkoitti. Mä olen aivan helvetin iloinen ja kiitollinen siitä, että olen jaksanut venyä omien rajojeni yli, ylittää itseni ja tehdä sellaisia asioita, joita olen pelännyt. Se on ollut palkitsevaa ja upeaa, mutta välillä myös turhauttavaa, kamalaa ja pelot todeksi osoittavaa. Joskus se on tuntunut siltä, että jotakin loksahtaa paikalleen; että löytääkin sisältään sen ihmisen, joka on toivonut olevansa. Joskus se taas on tuntunut siltä, että vääntää väkisin omaa persoonaansa väärään muottiin eikä sovi siihen. Useimmiten se on tuntunut siltä, että ponnistelujen jälkeen on halunnut maata kotona x-asennossa ja kuunnella hyvää musiikkia, kirjoittaa päiväkirjaa ja olla tekemättä yhtään mitään.

Mä olen tehnyt älyttömästi töitä voittaakseni joitakin järjettömiä pelkoja ja sen seurauksena saanut todella paljon enemmän irti olemisesta. Olen saavuttanut juttuja, siitä on tullut hyvä mieli. Mutta tällä hetkellä olen myös vahvasti sitä mieltä, että itsensä ylittämiseen liittyvässä mantrassa on riskinsä – kaikki nuorista ja dynaamisista start up -yrittäjistä boheemiporvareihin ja hippeihin hokevat sitä, miten life begins outside of your comfort zone. Ihan kiva joo, mutta mitä jos jossakin vaiheessa se itsensä ylittäminen tarkoittaakin sitä, että ihminen alkaa muuttua ylivenytetyksi kumilenkiksi? Jos itseisarvoisesti pitää koko ajan jalostaa itseään paremmaksi, esiintymiskelpoisemmaksi, ekstrovertimmaksi, älykkäämmäksi ja hienommaksi versioksi itsestään?

Voihan toki itsensä jalostamisena pitää sitäkin, että lukee romaaneja ja on asettamatta selkeitä tavoitteita, kerrankin. Että koettaa olla rakentamatta suunnitelmiaan saavuttamisen varaan. 

Tietysti tällä hetkellä näitä ajatuksia värittää oma perspektiivi ja kuluneet viikot. Syksyllä luultavasti (toivottavasti!) olen taas ihan eri tilanteessa ja katselen asioita sieltä käsin. Toivoisin silti, etten ihan kaikkea näistä unohda. Oli se miten tahansa kornia nimittäin, tällaisina hetkinä saavutukset ja ulkoiset asiat arvosanoineen kaikkineen menettävät aika isosti merkitystään. Tai ei nyt sentään – ne tärkeät asiat, ne joita oikeasti on hitosti halunnut, niillä on väliä edelleen. Esimerkiksi harjoittelupaikasta ja siihen liittyvistä valinnoista olen edelleen onnellinen. Sen sijaan ne asiat, jotka ovat enemmän sidoksissa statukseen tai kasvojen säilyttämiseen, ovat lähes lakanneet olemasta. Tuntuu herttaisen yhdentekevältä olla pikku-nokkela, sarkastinen, pitää kasvoja yllä.

Ehkä olen parin kuukauden kuluttua taas vaihtanut mielipidettä ja laskettelen sille sujuvasti uudet perustelut, ehkä en. Ehkä kyse on ystävän menettämisestä, maailmanlopun tunnelmia uhkuvista uutisista tai siitä, että tarvitsin lomaa kuluneen vuoden vastapainoksi. Tai ehkä mä vain olen, kuten äiti asian ilmaisi, kasvamassa ulos helmikorvakoru ja jakkupuku -vaiheesta.

Minä omalla mukavuusalueellani eli kävelyllä merenrannassa.