Merijorinoita
Ulkona sataa vettä. Jos olen ihan rehellinen, se ei oikeastaan edes harmita kunnolla – kieltämättä se kuulostaa marraskuulta, mutta on ihan kotoisaa olla himassa, keittää toinenkin pannullinen kahvia ja kuunnella sateen ropinaa.
Kävin tällä viikolla Loviisassa, Turussa ja Naantalissa. Meriteema jatkuu siis yhä: olen unelmoinut omasta veneestä, suunnitellut ankkureihin ja merihevosiin liittyviä tatskoja ja opetellyt merimerkkejä. Jos jossakin vaiheessa huomaan olevani väärällä alalla, pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja hakea Kotkaan opiskelemaan merenkulkualaa (joo, käsittääkseni se vaatisi muutaman muunkin mulle vieraan osa-alueen haltuunottoa).
Torstaiyönä luin kannella vällyihin kääriytyneenä Puolikas keltaista aurinkoa, sitten nukahdin aaltojen ääneen. Niillä oli hyvä koettaa pyyhkiä mielestä Pan’s Labyrinthin aiheuttama vesiputoukseen verrattava itkukohtaus edellisenä iltana; kyseinen elokuva on aina ollut yksi maailman kauneimmista ja kauheimmista saduista, mutta koskaan aikaisemmin sen loppukohtaus ei ole saanut näin pahasti ajatuksia liikkeelle. Toisaalta, hyvä kai niinkin. Perjantaina sitten otettiin bussi Loviisasta Helsinkiin, pyörähdin kotona pariksi tunniksi, otin bussin Turkuun. Saunottiin, syötiin hyvää ruokaa ja mentiin aikaisin nukkumaan. Lauantaina kierreltiin koko päivä kaupungilla, kävin vihdoinkin testaamassa Tintån ja söin tajuttoman hyvän savusiikasalaatin (suosittelen!). Kakola oli ehdottomasti vierailun arvoinen, mutta sen herättämät ajatukset vaativat ehkä vähän enemmän sulattelua ennen kuin osaan purkaa kunnolla sanoiksi; on aika vaikea seistä pienissä selleissä, joiden ikkunoista näkyy vain taivas, ja olla järkyttymättä siitä, että viimeisimpiä seinäkirjoituksia koristavat päivämäärät vuosilta 2004 ja 2005. Kontrollin ja vallan teemat ovat vahvasti läsnä niin itse rakennuksessa ja sen historiassa kuin taideteoksissakin. Menkää itse ja katsokaa.
Kakolan synkkyyden jälkeen oli helpottavaa päästä ulos raittiiseen ilmaan ja Naantalin meren äärelle kahville, vaikka kyseistä kahvilaa tuskin kukaan jälkikäteen viitsisikään suositella – mun suklaaleivos oli hyvä, mutta protestointia seurueessa herätti muun muassa toisen leivoksen homeinen pohja, taustalla pauhaava hevi ja sitä säestävä urheiluselostus.
Yhteenvetona: menkää Loviisaan tai minne tahansa meren äärelle, menkää Turkuun, Tintåån ja Kakolaan, menkää Naantaliin – mutta älkää valitko vihreitä marsipaanileivoksia siinä rantakahvilassa, jossa lapset leikkivät pomppulinnassa.
