Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Ikävöin ajassa taaksepäin. Ikävöin Lontoota ja valoisia viikonloppuja, odotusta, varmuutta.

Sitä, että jokainen osa on loksahtanut paikoilleen. 

Ikävöin myös ajassa huimasti enemmän taaksepäin; ikävöin niitä vuosia, kun mikään ei ollut loksahtanut mihinkään kohtaan, kaikkea piti kokeilla vähintäänkin kerran, ja me oltiin hävyttömiä hulivilityttöjä, jotka juhlivat ja viettivät aikaa enemmän Rytmissä kuin koulussa.

Elämäntilanteet, kampaukset ja ohikiitävät suhteen pätkät, ne kaikki muuttuivat, mutta jokin pysyi aina paikallaan. Se jokin oli vähän kuin poiju, joka piti aina paikoillaan ja esti liukumasta ja ajelehtimasta ihan minne sattuu. 

Miten pitkälle voi ajelehtia sitten, kun niitä ei enää ole? Millaiset kiinnityspisteet sitä itselleen keksii, kun yksi varmimmista pettää?

Kuuntelen Scandinavian Music Groupia ja kuulen päässäni ääneen siis vittu nyt oikeesti, tällaista lallattelua – luonnonilmiöt sitä ja tätä, mun sydän tätä ja tätä, olen onneton ja sit kuitenkin vähän onnellinen että niin.

Teini-iän päiväkirjat ovat täynnä pään sisäisiä romansseja ja riutumista, tärkeimmistä ihmissuhteista en ole kirjoittanut paljoakaan. Silti niiden rivien väliin mahtuu muistot. Nekin kuvat, joissa toinen ei näy, niissäkin toinen on läsnä. Kuvakulmat ja lauseiden välit, välähdykset. Vuosien varrella yksi asia säilyi varmana: jos jotakin kamalaa tapahtui tai sydän särkyi, olkapää ja jaettu punaviinipullo olivat vain puhelinsoiton päässä.

Ikävöin keväisiä nokkosretkiä, kun kykittiin sakset ja muovipussit käsissä Vanhankaupunginkoskella ja vertailtiin nokkospestoreseptejä. Niitä ei enää tule.

Nyt nokkoset kukkivat jo. Niissä on valkoiset kukat, niistä saa kauniin kimpun, jos varoo polttamasta käsiään.