Taiteiden yö

Kun tajusin viettäväni Taiteiden yön ensimmäistä kertaa vuosiin jossakin muualla kuin töissä, aloin tehdä suunnitelmia. Että tällä kertaa tutustun ohjelmistoon. Että valitsen mitä käyn katsomassa. Että tästähän otetaan nyt kaikki irti.

No. Valitsin etukäteen tää nyt ainaki -kategoriassa yhden naisen Hävettää -monologin. Lähdin Töölönlahdelle itsekseni pyörimään. Tajusin, että ihmiset jonottavat Oopperan kirppikselle, ja että siellä voi maksaa vain käteisellä, ja että mulla on tililläkin noin neljä euroa. Tajusin, että on vähän nälkä ja puhelimessa ei aukene koko tapahtuman ohjelmakartta ennen kuin kahdenkymmenen minuutin ja suurin piirtein koko akun kuluttavan räpläämisen jälkeen.

Katastrofin ainekset alkoivat niin sanoakseni olla ilmassa jo siinä vaiheessa.

Seuraa kyllä löytyi, lainasin rahaa ruokaan, söin Observatorion pihalla pinaattipiirakkaa kesäillassa. Kävin töissä siitä vapaapäivästä huolimatta, join lasin punaviiniä. Tajusin, että ensi joulukuussa tulee kymmenen vuotta siitä, kun ilmestyin kyselemään kyseisestä kirjakaupasta töitä. Juostiin katsomaan Hävettää -monologia.

Me ei mahduttu sinne sisään.

Yritettiin änkeä, ei sittenkään.

Siinä vaiheessa uhkasi puhjeta turhautunut aikataulun ja -suunnitelman myttyynmenosta seuraava maata tärisyttävä raivari. Vitutti, että kerrankin vapaana kaupunkia ympäri kirmatessa tuntui sittenkin missaavan kaiken. Kolmen sepän patsaalla soi ärsyttävä hevi ja ihmisiä oli liikaa. Perinteiden Taiteiden yö, siis.

Ja sitten tehtiin se päätös. Turha yrittää suorittaa kulttuuritapahtumia tai kesälomia, päättää prikulleen etukäteen, mitä aikoo nähdä tai kokea ja miltä sen kuuluisi tuntua. Jotakin hihhulikuppikuntaa edustava nainen ojensi vaaleanpunaisen ruusun ja ilta alkoi kohentua. Tuleehan noita yhden naisen Hävettää -monologeja niin vedettyä kuin kuunneltuakin harva se päivä, tuumattiin.

Päädyttiin open stagea katsomaan Kansalaistorille, Kahvila Tyynen laiturille syömään pullaa ja katsomaan pimeää Helsinkiä, ja lopuksi tsekkaamaan Oopperan takapihalle näytepaloja tulevasta vuodesta. Matkan varrelle mahtui niin Bollywood-tanssia kuin takkutukkainen indie-poika, joka lauloi siitä, millaista on olla seitsemäntoista. Ei yhtään sitä mitä piti, mutta ihan parasta. 

Upeita juttuja, Tom Waitsia ja kepeyttä. Ja ilmassa tuoksui syksy.