Jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua, eli viisivuotissuunnitelmaa takaperin tutkiessa

Kun kävelee kampukselle hakemaan kuudennen kerran uuden lukuvuositarran, sitä tulee mieleen kaikenlaista.

Kuudes vuosi. Voi pojat.

Viisi vuotta sitten näille kulmille käveli tytsy, jolla oli ihan toisenlaiset käsitykset itsestään, elämästä ja tulevaisuudesta. Vähän huonosti salattua omahyväisyyttä, itsehillintää ja jäätävä kauhu, ettei oikeasti olisikaan vielä niin seesteinen kuin koetti olla. Feikit helmikorvakorut korvissa ja Seppälän jakussa koetin käydä jostakin tyystin toisesta tyypistä. Ostin valkoisen pöytäliinan ja hengasin Stockalla, uneksin turvallisuudentunteesta, toisenlaisesta teini-iästä ja täydellisestä keskiluokkaistumisesta. 

Seppälästä ostettu jakku istui huonosti, ja niin istui se silloin kaavailemani tulevaisuuskin.

Viisivuotissuunnitelmaan kuului valmistuminen, vakiintuminen ja vakaa työpaikka. Koko ajan taisin pelätä jääväni kiinni itselleni ja muille siitä, etten ollutkaan se tyyppi, joka koetin olla.

Viidessä vuodessa, ajattelin, siinä ajassa ehtii kasvaa jo aikuiseksi. Ihana kakskymppinen, ihan totaalisen kujalla. Jos kävelisin silloista itseäni vastaan kampukselle, tekisi mieli ravistella ja sanoa elä hei vähän, älä pelkää ja häpeä niin kamalasti kaikkea. Ja että aikuistumisesta voidaan tsägällä keskustella uudestaan siinä kolmenkympin tienoilla – luultavasti silloinkin vain todeten, että lykätään sitä jälleen se viis vuotta aikataulussa eteenpäin. Seesteisyyden odottelemisesta olen toistaiseksi katsonut parhaaksi luopua, hittoako mä sillä. 

Teen gradua varten listoja; niihin eksyvät samat jutut, jotka kiinnostivat jo teini-iässä. Ostan punaisia kenkiä enkä jaksa enää hävetä. En toivo tehtyjä tekemättömiksi kauhean usein tai koeta niin kamalalla vimmalla muuttua toiseksi. Feikit helmikorvakorut hävisivät pari toisensa jälkeen, nykyään korvalehdissä killuu metalliset silmät.

Mitä sitä silloin pelkäsi?

Hulluutta, keskeneräisyyttä, turvattomuutta?

Levottomuutta, itseään, punaisia kenkiä? 

Sitä, ettei mikään ole varmaa?

Muistan, kuinka erilaiset illuusiot alkoivat pikku hiljaa poksahdella. Fuksivuoden jälkeen muutin Alppilaan, istuin purkamattomien laatikoiden keskellä, sporat kulkivat ikkunan alla ja tajusin voivani hengittää vapaasti ensimmäistä kertaa aikoihin. Kuva tulevasta romahti, rakensin muutaman uuden, nekin romahtivat. Aina tilalle tuli uusia. Muutin takaisin Kumpulaan, siinä välissä Lontooseen, jälleen Kumpulaan, ja poikkeuksetta ihan erilaisissa viritelmissä kuin silloin joskus ajattelin. Jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua.

– Jestas. Mulla taitaa olla enemmän yhteistä sen 16-vuotiaan minäni kuin kakskymppisen kanssa, totesin ääneen. 

– Se on hyvinkin mahdollista. Mutta haittaako se?