Erasmus-unelma
”Kunnon Erasmus-unelma.”
Näin lausahti yksi ystäväni koskien edellistä päivitystä. No. Onhan se, ison osan ajasta. On unelmaa ja Erasmusta, molempia. Ja sitten on niitä toisia hetkiä. Sellaisia, kun avaa suun semmassa, ja sieltä tuleekin kauniin ja viiltävän läpileikkaavan analyysin sijaan epäselvää mongerrusta tai ala-astetason englantia. Tai sellaisia, kun sitä suuta ei avaa ollenkaan, koska ajattelee ajatustaan valmiiksi ja sitten kun se on valmis, hetki onkin jo ohi. Tai sellaisia, kun Lontoon junaliikenne menee kollektiiviseen psykoosiin parista lumihippusesta. Tai kun rusauttaa niskansa saatanalliseen jumiin UCL:n salilla nostaessaan tankoa väärässä asennossa ja änkee myöhemmin sen rusahtaneen niskan ja salikamakassin kanssa täpötäyteen ahdettuun junaan. Tai kun yrittää koko päivän valita, mennäkö Debate Societyn This House Believes That Capitalism Harms Women -debattiin vai puhetta median voimasta nyky-Venäjällä, ja loppujen lopuksi ei pääse kumpaankaan, koska hyppää ruuhkassa jumittavasta bussista pois ja koettaa metroon, ja Finsbury Parkin asema onkin SULJETTU.
Tsek: kaikki listan asiat suoritettu tämän viikon aikana. Ja nyt on vasta torstai. Mutta niiden lisäksi olen lukenut mielenkiintoista analyysia Tymoshenkon ja Janukovytsin vaalikamppailusta 2010, oppinut lisää Tsetsenian sotien taustoista, syönyt lounasta ulkona helmikuussa (okei, oli snadisti viileähköä, mutta mahdollista), kokenut äkillisiä riemu-flashbäkkejä bussipysäkille kävellessä ja käynyt kirjastopäivän päätteeksi vetämässä iltapalaksi halloumi-wrappia Edgware Roadilla, missä jengi istuu polttamassa shiishoja ravintoloiden edessä, libanonilaiset tekstit tulevat ennen englanninkielisiä, ja useammassa paikassa mainostetaan illan vatsatanssiesityksiä.
On se Erasmus-unelma, monella tavalla. Ei ehkä skumppaa Shardissa joka päivä, mutta kuitenkin aika paljon kohtuuttoman ihania juttuja.
Tekstin kuvat eivät liity tapaukseen.