Syrjäytynyt, syrjäytetty, vai sittenkin välitilassa? Tarina eräästä nuoruudesta

En ehtinyt katsomaan Kaisa Rautaheimon Pojat -näyttelyä. Kävi perinteisesti: viikkotolkulla olin menossa, ja kun viimein varasin aikaa, tajusin näyttelyn päättyneen eilen. Harmitti. Tätä näyttelyä kohtaan tunsin uteliaisuutta heti sen avattua ja lehtijuttujen varaan jääminen ärsytti. Ratkaisevana must see -tekijänä kuitenkin toimi kuitenkin ystäväni kommentti näyttelyn jälkeen. Siis ne kuvat olisivat voineet yhtä hyvin olla suoraan kuvia meistä.

Tämä lause sysäsi liikkeelle valtavan ajatusvyöryn. Se oli sekalainen sotku keskeneräisiä mietteitä, julkisen keskustelun aiheuttamaa turhautumista, luennolla päähän pälkähtäneitä ajatuksia, ja nostalgiaa. Ennen kaikkea se oli sitä, että koetin suhteuttaa omat muistoni johonkin järkevältä tuntuvalta kontekstiin.

Syrjäytyneistä nuorista puhuminen on minun näkökulmastani väistämättä sekä henkilökohtaista että yhteiskunnallista. Olimmeko me syrjäytymisvaarassa olevia nuoria? Ainakin kaveriporukassamme oli holtitonta riskikäyttäytymistä ja runsasta päihteidenkäyttöä, masennusta ja itsetuhoisuutta. Oli hetkiä, jolloin tulevaisuuden kuvitteleminen näyttäytyi mahdottomana, tai jolloin normaalina pidetty arki alkoi yleisemmillä yhteiskunnan mittareilla mennä absurdin puolelle. Kertaakaan en todella pudonnut ulkopuolelle, mutta tunne siitä, ettei minulla ollut mitään tekemistä enemmistön ja vallitsevan yhteiskunnan kanssa, oli vahva.

Nyyhkytarina ei kuitenkaan ole ainoa tapa kertoa nuoruudesta, jota minä ja ystäväni elimme. Jonkun silmissä me saatoimme vain tuhlata aikaamme ja juoda liikaa kaljaa, mutta samalla meillä oli myös hauskaa, haahuilua, poliittisia keskusteluita, ikuisuusprojektien suunnittelemista ja ystävyyttä. Se ei ollut yksinomaan synkkä nuoruus.

Ei liene liioittelua todeta, että useimmat teini-ikäiset tuntevat jonkinlaista epäluuloa aikuisyhteiskuntaa kohtaan ja potevat epämääräistä ahdistusta oman paikkansa löytämisestä. Joissakin kaveriporukoissa ne ottavat vain melko äärimmäisiä muotoja. Kun paras ystäväni abivuotenamme tapaili hetken varsin toisenlaisesta taustasta tulevaa poikaa, muistan kahden todellisuuden törmänneen.

Mitä sä oot kelannut tehdä kirjoitusten jälkeen?

No en mä oikein tiiä, ehkä lähden reissaamaan, näen vähän maailmaa…

Reissaamaan?

Joo.

Etkö sä halua päästä tekemään uraa? Mä ainakin haluan mahdollisimman nopeasti opiskelemaan ja valmistua ja tehdä uraa. Kyllähän matkustella ehtii vanhanakin.

Tämän jälkeen kukaan meistä ei ihmetellyt, ettei tapauksesta tullut vuosisadan rakkaustarinaa. Poika pääsi Hankenille opiskelemaan, me naurettiin räkäisesti Kalliossa ja tilattiin uudet kaljat. Vappuna me hoilattiin Julma-Henrin mukana nyrkkiä ilmaan puiden jos sä oot syrjäytyny, ylös, ylös, ylös. En menisi näin jälkikäteen vannomaan, että se oli ironista.

Yksittäisten tapauksien kautta paljastuu, miten erilaisia elämiä tässä yhteiskunnassa eletään jo nuoresta lähtien. Henkilökohtaiseen näkökulmaani vaikuttaa tietysti myös se, miten elämä eteni. On jonkinlaista ironiaa, että koska itse työnsin varpaitani himpun verran liikaa huolestuttavan käyttäytymisen rajan yli, tulin säikähtäneeksi seurauksia niin paljon, että muutin mieltäni. En halunnut haahuilla. En halunnut ottaa minkäänlaista riskiä, että jään tyhjän päälle. Kaveriporukastamme olin ensimmäinen, joka lähti lukion jälkeen opiskelemaan. Muutos tapahtui kuitenkin jo ennen sitä, kun jossakin vaiheessa kohtasin oman henkilökohtaisen sietokykyni ja tajusin, miten vähällä elämä oli luisua pysyväksi poikkeustilanteiden sarjaksi.

Tämä ei ole nyyhkytarina, mutta ei myöskään mikään sankaritarina siitä, miten minä selvisin. Kellekään yhteiskuntatieteitä opiskelleille ei ole yllätys – toivottavasti – ettei maailma ole niin mustavalkoinen paikka. Haahuilla voi vallan hyvin yliopistossakin, eikä opinnoilla takaa oman paikan löytymistä tai edes työllistymistä. Kaveriporukassa juotiin yhä kaljaa ihan samoissa kuppiloissa kuin ennenkin, ja käytiin läpi samat känniset analyysit yhteiskunnan tilasta. Monilla on ollut vaiheita, joissa ei ole ollut työ- tai opiskelupaikkaa. Suurin osa meistä selvisi silti ihan hyvin. Oli raskaita kolhuja ja kokemuksia, joista ei olisi ollut väliksi, mutta kenen nuoruudessa niitä ei ole? Siitä päästäänkin ajatusvyöryni kolmeen keskeiseen ajatukseen.

Yksi: välillä toivoin, että joku olisi pelastanut minut teini-ikäiseltä itseltäni. Niissä seikkailuissa olisi voinut käydä todella huonosti.

Kaksi: olisi voinut käydä huonosti, vaan ei käynyt. Niistä selvittiin, eli ehkä ne olivat vain osa nuoruutta, jonkinlaista välitilassa lillumista?

Kolme: kaikki eivät selvinneet.

Suurin osa kaveriporukasta löysi tiensä opiskelemaan, töihin, tai päätyi johonkin muuhun vaihtoehtoon tehden asiasta tietoisen päätöksen. Se ei kuitenkaan koske kaikkia. Erityisen raskaalta tuntuu ajatella sitä, miten murskaavaan itsekritiikkiin osa päätyi päämäärättömyyden tunteen seurauksena. Että olisi pitänyt opiskella enemmän ja aiemmin, pitäisi tietää jo elämälle suunta, pitäisi olla enemmän. Miten suunnattomia paineita ja riittämättömyyden tunteita kokivat ihmiset, joilla oli valtavasti lahjoja, kokemuksia ja ystäviä. Siksi toisinaan tuntuu, että olisikin sopivampaa puhua syrjäyttämisestä kuin syrjäytymisestä.

Kaveriporukassa välillä hihkuttiin iloisesti sossumasseista, mutta tuli myös hetkiä, jolloin yhteiskunta tuntui täysin kääntävän selkänsä ja halveksuvan nuoria, jotka kehtasivat olla tietämättä, mitä tulevaisuudelta tahtovat. Joskus se yhteiskunta näyttäytyi vieraana ja vastenmielisenä tahona, jonka kanssa ei välttämättä haluttu olla missään tekemisissä.

Mä haluan olla mukana tässä yhteiskunnassa.

Musta se näyttäytyy niin kamalana, etten mä ole ihan vakuuttunut, haluanko mä edes olla osa sitä, tai olla missään tekemisissä sen kanssa.

Tämä sananvaihto käytiin parhaan ystäväni kanssa muuan alppilalaisessa keittiössä vasta joitakin vuosia sitten. Se oli hieno, monisävyinen keskustelu, jossa kävimme läpi elämiemme muuttumista, yhteiskuntaa, maailmankatsomusta, ja sitä, miksi suhtauduimme moniin asioihin niin eri tavoin keskenämme. Me katsoimme maailmaa tässä vaiheessa hyvin erilaisista näkökulmista, mutta vuosikausia meillä säilyi tapana istua alas ja puhua puhumasta päästyämme. Selitimme erojamme, kunnes pystyimme tajuamaan tarkalleen, mitä toinen tarkoitti.

Niitä keskusteluja ei enää ole, eikä minulla ole parasta ystävää. Siihen on lukuisia syitä, mutta on vaikea olla ajattelematta, että syrjäyttäminen on yksi niistä. Vaikka opiskelupaikka heltisi, jos se ei tunnu omalta, itsesyytökset – ja yhteiskunnan asenteet – ovat kovia. Välillä julkista keskustelua kuunnellessa tuntuu, että nuorten ihmisten oman paikan hakeminen on suurimpia syntejä, joihin saattaa syyllistyä. Puhumattakaan siitä, ettei ”mukaan pääseminen” todellakaan ole omasta valinnasta kiinni, vaan työelämään pyrkiminen on toisinaan yritys hypätä liikkuvaan junaan. On vaikea tietää, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun hallitusohjelmassa puhutaan työttömyydestä ja ”tehokkaasta sanktioiden käytön varmistamisesta” ja on itse juuri lähettänyt kymmenittäin työhakemusta, joihin ei edes vastata. Ihmiset ovat usein tarpeeksi ankaria itseään kohtaan ja vähättelevät omaa osaamistaan ilman, että kenenkään toisen tarvitsisi ruokkia sitä. Erityisen silmiinpistävästi sitä tuntuvat tekevän nuoret naiset. Niin, sivuhuomautuksena: kyllä me tytötkin osattiin kokea vierauden tunteita, juoda kaljaa ja jäädä ulkopuolelle.

En rehellisesti sanottuna tiedä, olisiko kukaan voinut estää meidän teini-ikäistä riskikäyttäytymistämme. Olisimmeko me tarvinneet aktivointia tai pelastajaa? Me emme olisi ikimaailmassa osallistuneet nuorisovaltuustoihin tai oppilaskuntiin, jotka olivat leimallisesti aivan toisenlaisten nuorten paikkoja. Toisaalta me kävimme mielenosoituksissa ja talonvaltauksissa, me boikotoimme ja lainasimme kirjoja kirjaston yhteiskuntatieteiden osastolta, me puhuimme keskenämme. Me saatoimme tuntea itsemme passiivisiksi ja ulkopuolisiksi, mutta toisesta näkökulmasta me olimme hillittömän aktiivisia. Toisaalta me kuuluimme sentään niihin, joilla oli sosiaalinen turvaverkko olemassa ja jotka osasivat omin jaloin kävellä hakemaan apua. Kenties meitä ei tarvinnut pelastaa – sen sijaan suotavaa olisi ollut, että apua hakiessa joku olisi osannut ottaa pyynnön vastaan. Kun on seitsemäntoistavuotias ja epätoivon partaalla, yli puolen vuoden jonotus nuorisopsykiatrian polille on pitkä. Moni sitä lähetettä ei edes hae.

Toiseksi: varmaa on, ettei kukaan meistä kaivannut patologisointia tai syrjäytyneen leimaa. Me hengailimme keskenämme ja kehitimme siinä sivussa monia äärimmäisen tärkeitä taitoja, vaikka emme osanneetkaan kerätä CV-merkintöjä tai ajatella tulevaa uraamme. Siitä syyllistäminen ja sen perusteella yksin jättäminen eivät todellakaan kimpaannuta ja sytytä mitään dynaamisuuden kipinää, jonka seurauksena syrjäytetty nuori tahkoaa itsensä marginaalista start up -messuille ja ryhtyy tuottavaksi kansalaiseksi. Aktivoivana toimenpiteenä markkinoitu toimeentulotuen perusosan leikkaaminen alle 25-vuotiaalta, joka jättää koulun kesken, sysää syvemmälle marginaaliin. Uskokaa huviksenne: kovin moni niistä sossumassipäivää hihkuneistakaan parikymppisistä ei huvikseen ala toimeentulotuella elää. Jokainen, joka on tehnyt selkoa tilitiedoistaan ja hakemuksen lukemattomista liitteistä, tietää sen.

Väittäisin, että matkustelemalla ja puhumalla politiikkaa bileissä oppii hyödyllisiä kansalaistaitoja, empatiaa ja maailman näkemistä eri kanteilta. Jos osallisuus vaatii tietynlaista kieltä ja paheksuu oikean suunnan hakemiseen tuhlattuja vuosia, se tarkoittaa yksipuolisempia keskusteluja ja näkemyksiä, hukattuja mahdollisuuksia ja myös inhimillistä kärsimystä. Päämäärättömyys on enemmän tai vähemmän osaa nuoruutta, joissakin kaveriporukoissa leimallisemmin kuin toisissa. Monen silmissä me olimme tyystin hunningolla, mutta toisiin verrattuna mekin olimme etuoikeutettuja. Me emme jääneet yksin.

Kolmanneksi: erityisen raskasta on joutua syrjäytetyksi vasten tahtoaan tai joutua elämään yhteiskunnassa, jonka arvot ja normit näyttäytyvät tyystin vieraina. Jos arvot ja normit eivät jousta, ja ulkopuoliset leimataan laiskoiksi luusereiksi, osa ihmisistä lipuu yhä kauemmaksi yhteiskunnasta. Se on myös yhteiskunnan menetys. Osalle yhteiskunnan marginaalissa eläminen on tietoinen päätös tai nuoruuden välivaihe, mutta toiset tarvitsevat tukea ja apua – silloinkin, kun sitä ei osaa itse pyytää. Se ei aina ole itsestä kiinni, pystyykö jonakin päivänä ottamaan itseään niskastaan kiinni ja aloittamaan uuden elämän. On mahdotonta asettua toisen nahkoihin ja tietää tarkalleen, miten pahasti ongelmat vaikuttavat. Siksi empatian puute hämmästyttää yhä uudestaan: työttömyys nähdään yksilön henkilökohtaisista puutteista tai vioista johtuvana asiana, eikä rakenteellisena ongelmana. Mielenterveysongelmia vähätellään, ja niiden hoidosta leikataan. Köyhät ovat likaisia, laiskoja ja huolehtivat huonosti hygieniastaan – nämä ovat äänenpainoja, jotka kuulostavat enemmän 1800-luvun brittiläiseltä luokkayhteiskunnalta kuin 2000-luvun Suomelta. 

Vaan kas kummaa, täällä sitä ollaan taas. Lähes jokainen köyhä on yhteiskunnan rupusakkia, toivotti meille muutama kuukausi sitten Helsingin Sanomien köyhyyskysely.

Terveisiä täältä rupusakista. Kun herää aamulla ja saa lukea lehdestä toistuvasti, kuinka on laiska ja hyödytön elätti, herää väkisinkin kysymys, millaisessa yhteiskunnassa sitä oikein elää. Ja miksi kukaan haluaisi olla sellaisen yhteiskunnan kanssa missään tekemisissä?

Lisää aiheesta:

”Tutkija: Nuoren syyllistäminen työttömyydestä on väärin”. Helsingin Sanomat, 18.1.2016. Viitattu 31.3.2016.

HS: suuri köyhyyskysely: Monien mielestä köyhyys on oma vika. Helsingin Sanomat, 20.12.2015. Viitattu 31.3.2016.

Ratkaisujen Suomi. Hallitusohjelma 2015. Viitattu 31.3.2016.

Syrjäytynyt nuori ei enää unelmoi. Yle, 19.9.2013.  Viitattu 31.3.2016.

Laki toimeentulotuesta. 1412/1997. Viitattu 31.3.2016.