Brexit, eli kuinkas sitten kävikään?

Tänään heräsin aamulla varsin toisenlaiseen poliittiseen todellisuuteen kuin odotin. Hamuiltuani kännykän käteen ja saatuani uutiset auki, koko juhannusaamupäivä kuluikin seuratessa sen seitsemää mediaa – Hesari, The Guardian, The Economist ja ennen kaikkea sosiaalisen median päivitykset. Tunnustan: sisimmissäni en missään vaiheessa uskonut, että Brexit-vaihtoehdosta tulisi totta. Tiesin sen olevan mahdollista ja kieltäydyin veikkaamasta mitään. Silti se tuntui liioittelulta, mahdottomalta ja epätodennäköiseltä. En yksinkertaisesti uskonut, että enemmistö briteistä on tosiaan valmiita lähtöön.

Vähänpä tiesin.

Brexitiä on vaikeata olla ottamatta henkilökohtaisesti. EU-kansalaisena se tuntuu nenän edestä kiinni läimäistyltä ovelta. Viesti on selvä: me emme halua teitä tänne. Asuin yhdeksän kuukautta Lontoossa, elin siellä arkea. Se on tuttu, rakas kaupunki, jossa on kantispaikat ja tutut kulmakaupat. Yhdeksän kuukautta on vielä hyvin rajallinen aika, jos vertaa niihin EU-kansalaisiin, jotka ovat asuneet Iso-Britanniassa jo vuosikausia, tehneet töitä ja maksaneet veronsa. Mitä sille kaikelle tapahtuu nyt? Kukaan ei tunnu tietävän, eikä vastauksia vielä tässä vaiheessa ole, on vain epävarmuus ja taloudellisesti heikkenevät näkymät. Britit ovat olleet ennen kaikkea voittajia EU:n tuomassa maahanmuutossa, joten se tuntuu paitsi loukkaavalta, myös kerta kaikkiaan järjettömältä.

Owen Jones kehottaa maltillisuuteen. Arvostan Jonesia todella paljon, ja hänen kirjoituksessaan päästään kiinni moniin olennaisiin kysymyksiin, mutta ymmärrän myös sosiaalisessa mediassa vellovaa turhautumista ja raivoa. Samalla, kun äänestystulosta maalaillaan työväenluokan kapinaksi, täytyy pitää mielessä pari varausta: ainakin itse muistan UCL:n Brexit-debatista ennen kaikkea täydellistä Oxford-aksenttia laskettelevat pojat vaaleanpunaisissa kauluspaidoissaan. Argumenteissa vilahtelivat menneisyys suurvaltana, siirtomaat, kansallinen identiteetti. Jos äänesti EU:sta eroamisen puolesta vastustaakseen EU:n talouspolitiikkaa, voi joutua ikävästi pettymään. On ihan helvetin hyvä kysymys, miten Iso-Britanniasta tulisi eron myötä yhtään sosiaalisesti oikeudenmukaisempi paikka. Britannia on luokkayhteiskunta, ja siellä jos missä ollaan oltu kiireellä purkamassa sääntelyä ja ajamassa astetta kovempaa laissez-fairea. Eli en kyllä näe yhtään syytä, miksi brittiläisillä duunareilla – tai kellään muullakaan – olisi tänään syytä juhlaan. En lähde edes arvioimaan, mikä määrä tahallista vääristelyä ja väärää informaatiota Brexit-kampanjassa on liikkunut. Jos siis äänesti eron puolesta siksi, että NHS saisi 350 miljoonaa puntaa lisää viikossa, tervetuloa takaisin todellisuuteen.

Epäreilulta tuntuu myös siksi, että Brexit on sukupolvikysymys. 18-24-vuotiaista 75 % äänesti pysymisen puolesta ja 25-49-vuotiaista 56 %. 50-64-vuotiaista enää 44 %, ja yli 65-vuotiaista 39 %. Selittää ehkä sen, miksi omassa Facebookin newsfeedissäni Brexitin ymmärtäjiä ei näy. Me haluamme liikkua Euroopassa vapaasti, opiskella ja tehdä töitä ulkomailla; me olemme kokeneet taloudellista epävarmuutta jo tarpeeksi, me emme halua lisää sitä. Meidän tulevaisuutemme kannalta päätöksellä on eniten merkitystä, mutta me emme tätä päätöstä tehneet.

Hetken melkein säälin eropuhettaan pitävää David Cameronia, mutta se meni nopeasti ohi. On aivan jumalattoman opportunistista kehitellä kansanäänestys ja yrittää sillä sumplia omaa poliittista etua ajattelematta hetkeäkään, että sen joutuisi oikeasti toteuttamaan. Varmaan hienoa jäädä muistetuksi poliittisella urallaan siitä, että tuli omilla toimillaan pedanneeksi Britannian ulos EU:sta, vaikka oikeastaan tiesi paremmaksi vaihtoehdoksi jäädä. Hyvä puoli on toki se, jos muissa Euroopan maissa opitaan, että EU:n umpimähkäisellä syyttämisellä on hintansa, ja sen voi joskus joutua maksamaankin.

Lopuksi: vaikka fuksivuonna ramppasinkin Euroopanuorten järkkäämillä aamiaisilla (hyvät croissantit!), olen vakaasti sitä mieltä, että kyllä EU:ta on syytäkin kritisoida. EU on loistava ajatus ja sen heikentyminen monessä mielessä katastrofaalinen skenaario, mutta etenkin talouskriisin jälkihoito, politiikka Kreikan suhteen ja pakolaiskriisi ovat herättäneet todella isoja kysymyksiä EU:n ajamista arvoista ja politiikasta. Kiiteltävää on ollut harvakseltaan. Siksi EU:n on syytä katsoa myös peiliin ja koettaa jotenkin kasata itsensä ja legitimiteettinsä, lisättävä aidosti läpinäkyvyyttä ja rakenteiden demokraattisuutta ja vastattava kritiikkiin. Tietoa on oltava tarjolla helpommin ja selkeämmin, ja sitä paljon puhuttua sosiaalista ulottuvuutta on ihan oikeasti kehitettävä. Nähtäväksi jää, mitä nyt sitten todellisuudessa seuraavaksi tapahtuu ja millaista pakettia lähdetään neuvottelemaan. Ennen sitä yritän muistaa manailemisen ja spekuloinnin ohella onnitella itseäni, että sentään ehdin Erasmus-vaihtarina Lontooseen. Toivottavasti se mahdollisuus on tulevaisuudessa muillakin.