Producing Girlish Knowledge: Tyttöjen juttuja?
Tytön pään sisällä Katja Tukiaisen ateljeella.
Vietin viime viikon tiistaista perjantaihin Tyttötutkimusverkoston Producing Girlish Knowledge: Nordic summer school on creative methods in girlhood studies and girl work –kesäkoulussa Villa Salinissa. Erilaisia näkökulmia metodologisiin kysymyksiin ja haasteisiin tarjosivat kesäkoulussa tyttötutkijat, tyttötyöntekijät ja tyttötutkimuksen kannalta merkittäviin teemoihin keskittyneet taiteilijat, kuten Katja Tukiainen ja feministinen teatterikollektiivi Blaue Frau. Pääpuhujina olivat Ulrika Dahl (”Ecriture Femme-inine? Reflections on queer feminine (research) styles”), Saara Särmä (”How I became an artist during my doctoral studies and where that took me”) ja Elina Oinas (”Knowing me, knowing you, ahaa… Specific concerns on reflexivity and positionality when doing research on contemporary girls”). Toisinaan saattoi suorastaan kuulla, kuinka ihmisten päässä surisivat lukuisat ajatukset, joita yritettiin sulloa ruutupaperille pikaisiin sanoihin vangiten edes osan niistä eteenpäin työstettäviksi. Siinä missä yksi ajatus loppui, toinen ehti jo alkaa. Producing Girlish Knowledge haastoi ajattelemaan tiedon tuottamista itseään. Ja sen se todella teki perusteellisesti: kun olin kirjoittanut peräkkäin seitsemän kysymystä muistiinpanoihini, en ollut enää varma, oliko kyse gradusta, töistä vai olinko pääsemässä kiinni johonkin, jota olen koettanut kuluneen vuoden aikana pukea sanoiksi.
Ulrika Dahl mainitsi vanhemmat, jotka pelkäävät pikkutyttöjensä pukeutuvan liian innostuneesti prinsessamekkoihin. Samalla, kun sukupuolta pakotetaan lapsille äärimmäisellä voimalla, prinsessamekko on saanut poliittisen merkityksen. Tässäkin blogissa on aihetta sivuttu. Hurraan ehdottomasti vaatimuksille liikkumatilan lisäämisestä, vähemmän ahtaasta ajattelusta sukupuoleen sidotuista ominaisuuksista. Sen sijaan silloin, kun heitetään tiukkarajaisten sukupuolikategorioiden mukana koko feminiinisyys, nousee mieleen ihan etsimättä lapset, jotka menivät pesuveden mukana. Feminismin tavoitteena ei ole eikä voi olla unisex-yhteiskunta, vaan yhteiskunta, jossa on oikeus omaan identiteettiin juurin sellaisena kuin sen itse kokee.
Mielenkiintoista onkin, miten voimauttavana ja emansipoivana koetaan drag king, ja miten uhkaavaksi pinkki prinsessamekko. Onko tilaa ottaakseen oltava maskuliininen? Millaista on feminiinisyys – tai täsmällisemmin feminiinisyydet – jos niitä ei järjestelmällisesti esitetä objektivoituna ja hierarkkisesti alempana? Missä suhteessa taas tyttöys ja feminiinisyys ovat toisiinsa? Kuka on tyttö, ja kuka saa sanoa olevansa tyttö?
Katja Tukiainen: The most dangerous creation of any society is the girl who has nothing to lose
Jossakin muistiinpanojen tekemisen välissä mieleeni nousi tapaus muutaman vuoden takaa. Kun olin 23-vuotias, yritin sopeuttaa suuhuni sanaa nainen. Se tuntui siinä vaiheessa vielä vieraalta ja hankalalta. Jatkuvasti viittasin itseeni vahingossa tyttönä. Jossakin vaiheessa siihen tartuttiin. Siis kuinka kauan sä oikein ajattelit olla tyttö? Etkö sä ala pikku hiljaa olla nainen?
Kyseessä oli vanhemman sukupolven feministi ja oikea tahtonainen, jolle oman itsen tytöttely näyttäytyi jonkinlaisena vallasta kieltäytymisenä. Jämähdin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Siinä missä olin aivan kurkkuani myöten täynnä asiakaspalveluammatissa kuultua tytöttelyä asiakkailta (kipaisepas tyttö kysymään -klassikko!) tyttöydestä tyystin luopuminen tuntui vastenmieliseltä ja hankalalta. Tyttöyden ja feminiinisyyden välinen yhteys oli ainakin tässä kontekstissa selvä: en ole tehnyt aiheesta tilastollista analyysia, mutta yleisesti ottaen kuulen enemmän tytöttelyä pinkissä hamosessa kuin jakku päällä. Tytöttely tavalla tai toisella oli vallan pois ottamista, vähentämistä – ja feminiiniseksi määritelty olemus lisäsi sitä. Onko todella vieläkin niin, että tyttöys on väistämättä hierarkkisesti alemman aseman hyväksymistä? Vielä villimpi ajatus onkin, mitä voisivat olla feminiinisyydet, jos niitä ei sidottaisi arvottavaan hierarkiaan ja objektivoimiseen, ei edes tyttöyteen.
Muistin myös toisen hetken, joka ironisesti sattui suurin piirtein samoihin aikoihin opetellessani eroon tyttö-sanasta. Luin viestinnän tenttiin kiireellä feminististä mediatutkimuksen artikkelia, jossa puhuttiin uutislukijoiden taustalla olevista pilvenpiirtäjistä fallossymboleina, uutisista rationaalisen ja maskuliinisen alueena, ja se riitti. Politiikan ja talouden nimittäminen maskuliinisiksi osui tuoreella poliittisen historian fuksilla arkaan kohtaan. Mä en haluu mitään pehmeämpiä, feminiinisempiä uutisia, parahdin Unicafella. Se tuntui hirvittävän turhauttavalta: kun on vakaasti sitä mieltä, että naiset eivät synny jotenkin mystisesti herkempinä ja pehmeämpinä olentoina kuin maskuliinisuutta puhkuvat miehet, allerginen reaktio oli – no, jos ei nyt oikeutettu, niin ainakin ymmärrettävä. Ensi reaktio oli, että joku yrittää jälleen osoittaa kaapin paikan ja laittaa tytöt juttelemaan keskenään herttaisista tyttöjen jutuista, kun me kuitenkin haluttiin puhua kansainvälisistä suhteista ja kylmästä sodasta.
Kyseisessä artikkelissa ei varmaankaan tarkoitettu sanoa, että uutisissa ei saisi puhua politiikasta ja taloudesta, saati sitten essentialisoida sukupuolten eroja. Se, mikä meiltä saattoi mennä aikoinaan ohi, oli kritiikin osoite. Nykyisin se voisi näyttäytyä varsin toisella tavalla. Kuka saa puhua, ja miten saa puhua? Millaisten asioiden esiin nostamista pidetään täysin triviaalina ja toissijaisena? Politiikka, talous ja miksei akateeminen maailmakin käy esimerkeiksi alueista, joiden käyttämä kieli ja säännöt on suunniteltu pääosin valkoisten, tiettyyn sosiaaliluokkaan kuuluvien miesten toimesta. Siksi on tärkeää myös kysyä, kenen säännöt ne oikeastaan ovat.
Tyttötutkimuksen kesäkoulussa sitä kysyi monikin. Mikä kaikki käy päinsä akateemisessa kontekstissa? Kuka määrää tiedon tuottamisen käytännöt? Mitä tapahtuu luovalle, nonverbaaliselle ja visuaaliselle? Miten ja keille me oikeastaan kirjoitamme? Ne ovat kysymyksiä, joihin väistämättä liittyy luokan, etnisyyden ja lukuisten muiden tekijöiden lisäksi myös sukupuoli. Saara Särmä puhui visuaalisesta, jokapäiväisiä kuvia kierrättävästä ”kollaasiajattelusta”, joka tuo esiin ihan uusia ulottuvuuksia ja tapoja tarkastella kansainvälisiä suhteita. Särmän junk feminism nostaa esiin sen, minkä kansainvälisten suhteiden tutkimus on taipuvainen ohittamaan triviaalina. Kollaasien kerääminen kansainvälisestä politiikasta nostaa esiin ihan toisenlaisia asioita kuin vaikkapa virallisten pöytäkirjojen ja lausuntojen lukeminen; se haastaa perinteisen perspektiivin. Ajatukset perinteisestä perspektiivistä ja uskottavuudesta vievät takaisin syksyyn 2010.
Miksi sitä vaistonvaraisesti tiesi silloin Unicafella fuksisyksynä, että kansainvälisistä suhteista ja kylmästä sodasta kuului puhua tietyllä tavalla ollakseen uskottava?
Kun kysyy edelliset kysymykset, päätyy myös väkisin kysymään, kenen tieto otetaan vakavasti. Ei käy kieltäminen, että asiantuntijuus ei tunnu tarttuvan kaikkiin tasa-arvoisesti. Kiinnostava kysymys – ja samalla vähän uhkaava – on se, kenellä on tarpeeksi uskottavuutta haastaa kyseisiä rakenteita ja rajoja. Tutkimuksen piirissä epävarmuus voi olla tuottavaa, ja avata uusia lähestymistapoja, ja toisinaan tutkijan kontrollin menettäminen ryhmähaastattelussa voi synnyttää äärimmäisen kiinnostavaa aineistoa. Mutta jos feminiinisyys jo lähtökohtaisesti on uskottavuusongelma, mitä se tarkoittaa käytäntöjen haastamisen kannalta?
Naiset eivät synny noin vain herkempinä ja pehmeämpinä olentoina, eikä sukupuoli ole selvärajainen kategoria, johon voisi lukita ominaisuuksia. Silti naisiin, tyttöihin ja feminiinisyyteen perinteisesti liitetyt ominaisuudet eivät ole silkkaa pois heitettävää roskaa, jota meidän tulisi raivata tieltämme.
Nainen ei sanana tuota enää samanlaista vierauden tunnetta kuin vielä muutama vuosi sitten. En voi kuitenkaan kieltää, ettenkö Katja Tukiaisen ateljeen tyttöjen keskellä tuntisi tulleeni kotiin. Vaaleanpunasävyinen tyttöarmeija edustaa yhdenlaista feminiinisyyttä. Kiehtovaa on, että pelatessaan perinteisillä feminiinisyyden pelimerkeillä, Tukiaisen tytöt ovat tyttötyttöjä, niin kuin meillä teineinä oli tapana asia ilmaista, mutta voimattomuus tai vallasta luopuminen eivät missään nimessä ole niitä teemoja, joita tyttöarmeijaan lähtisin ensimmäisenä liittämään.
Katja Tukiainen: Behind every great girl there is a girl
Viimeiseksi jaan kanssanne vielä ne sanat, jotka vein kesäkoulusta mukanani kotiin ja suunnittelin naulaavani teeseinä olohuoneen, makuuhuoneen ja vessan seinille graduprosessin edetessä.
You should write because you love it, you should write because your friends want to read it, you should write because you want to make a difference.
– Ulrika Dahl