”I couldn’t help but wonder…”: Pari sanaa parisuhteista
Huomasin tässä vähän aikaa sitten, että blogini kuvauksessa väitän pokkana aihepiireihini kuuluvan parisuhteen. No, en kyllä muista mikä tämän ajatuksen taustalla on ollut, enkä keksi yhtään parisuhteita käsitellyttä tekstiä, ellei satunnaisissa kuvissa tai taannoisissa synttäripostauksissa vilahtanutta poikaystävää lasketa mukaan. Ylipäänsä koen jatkuvasti hankalammaksi kirjoittaa pelkästään omasta päivittäisestä elämästäni, joka sen sijaan Lontoossa asuessani oli lähes täysin koko blogin sisältö. Omaan elämään liittyviä esimerkkejä kyllä käytän tiuhaan ja melko henkilökohtaisellakin tasolla, mutta päivittäisten tekemisten avaaminen nostattaa jatkuvasti enemmän kysymyksiä – ihan sillä tasolla, miksi ketään oikeastaan kiinnostaisi, miksi haluaisin siitä edes kertoa, tai onko oma arki niin kiehtovaa, että sitä välttämättä vaivautuisi kuvaamaan (siis paitsi ilman muuta ne tsiljoonat selfiet Instagramissa uusien silmälasien tai kultaisten pupukenkien takia). Yksi syy tähän ja blogissa vallitseviin pitkiin hiljaisuuksiin on väistämättä tällä hetkellä omien aikataulujen hektisyys: kun on ahnehtinut itselleen täyspäiväisen työn, gradun ja luovan kirjoittamisen perusopinnot sekä heittää kaupan päälle vielä ihmissuhteet ja muun elämän, ei ihan konkreettisella tasolla aikaa välttämättä jää kauheasti muuhun. Toiseksi, olen alkanut Vietnamin reissusta lähtien kirjoittaa paljon puhuttuja aamusivuja ja oman elämän verbaalinen eritteleminen vaihteeksi käsin kirjoittamalla mahdollisimman pienellä filtterillä tuntuu paremmalta kuin oman arjen asettaminen tykkäysvahtausten alaiseksi – vaikka onkin sanottava, että nautin kyllä suuresti monien muiden omaa elämää ja arkea jakavista blogeista.
Oikeastaan en ajatellut kirjoittaa siitä – se vain pitkänä sivupolkuna ja lyhyenä selityksenä hiljaisuuksiin, jotka tässä blogissa venyvät entistä useammin viikoiksi. Ajatuksenani oli lunastaa blogin kuvauksen toistaiseksi melko harhaanjohtava mainoslause, ja kirjoittaa parisuhteista. Kimmokkeena melko rönsyilevälle ajatuskululle toimi Noora Bäckgrenin kolumni Mitä antautuneempi ihminen on työlleen, sen tarpeettomampi hän on ympärilleen oleville ihmisille (HS 27.9.2016), joka taas puolestaan kommentoi parin vuoden takaista saattohoitolääkärin haastattelua Saattohoitolääkäri: Tästä kuolevat haluavat puhua (HS 24.4.2014).
Sinänsä allekirjoitan sekä Bäckgrenin kolumnin että saattohoitolääkärin viestin: ei ole tehottomuutta jutella muille ihmisille eikä tuottamattomuudella pitäisi perustella jatkuvaa ruuvin kiristämistä isompien tehojen saamiseksi ihmisistä irti. Siitä mulla ei ole ensi käden tietoa, mistä kuolevat haluavat puhua, joten siihen en edes voi ottaa kantaa. Oikeastaan lähdin tätä kautta vaeltelemaan vain ihan omille sivupoluille, parisuhteisiin ja päädyin klassiseen Sinkkuelämä-hetkeen, jossa Carrie istuu läppärin ääressä tuijottaen ulos ja aloittaa kuolemattoman ajatuksen (”I couldn’t help but wonder”).
Tässä vaiheessa jokin alkoi nimittäin mietityttää: Voi ajatella, että ihminen, joka antaa työlleen sataprosenttisen panoksen, antaa perheelleen, läheisilleen ja harrastuksilleen nolla prosenttia. Nolla ei välttämättä näytä nollalta; ihminen tulee kyllä töistä kotiin, mutta hänen henkinen panostuksensa kotona tai muualla työelämän ulkopuolella on yhtä suuri kuin biojäteastiaan heitetyn omenan kuoren.
Tunnustan. Joskus kiireisen työpäivän tai gradun tekemisen tai minkä tahansa henkisesti yhtään enemmän voimavaroja kysyneen ponnistuksen jäljiltä seuran taso on epäilemättä runollisen omenankuorivertauksen arvoinen. On ihan selvää, että fyysisestikään ei voi olla joka paikassa yhtä aikaa, ja toiseen asiaan käytetty aika on jostakin muusta pois. Jos päättää ryhtyä parisuhteeseen ihmisen kanssa, joka tekee säännönmukaisesti töitä puoleen yöhön, kannattaa tietää mihin ryhtyy eikä kuvitella, että tilanne tai se toinen ihmeellisesti siinä matkan varrella muuttuisi. Kyllä se vaikuttaa parisuhteeseen.
Mutta ihan täysin en kyllä väitettä niele. Yleensä ihmiset, joka antautuvat työlleen (tai: harrastukselleen, projekteilleen, matkustelulle, mille tahansa) ovat ihmisiä, joilla on intohimoinen suhde kyseiseen asiaan. Ei työlle (tai niille muille asioille) antauduta vain siksi, että joku pakottaisi tekemään niin, vaan myös siksi, että se on inspiroivaa, palkitsevaa ja innostavaa. Lähtökohtaisesti pidän omalla kohdallani ideaalimpana tilannetta, jossa kumppani suhtautuu intohimoisesti työhönsä kuin sitä, että kumppani inhoaa työtään ja tekee sitä pakon edessä kun muutakaan ei voi. Jos toinen katoaa omiin maailmoihinsa välillä, se voi olla hetkittäin ärsyttävää, mutta myös ihanaa, keskusteluja herättävää, palkitsevaa ja tehdä siitä toisesta onnellisemman ihmisen. Mieluummin herään aamuisin sen vierestä, joka ei kiroile heräämistään ja töihin lähtemistä, vaan itse asiassa kokee, että työssä on jotakin sellaista, mille kannattaa antautua.
Tietenkin tässä tullaan myös kysymykseen siitä, miten työhön suhtautuu. Onko se ainoastaan keino sponsoroida vapaa-aikaa? Vai onko sen syytä olla jotakin merkityksellisempää? Molemmat ovat ihan valideja tapoja suhtautua työhön. Työ voi olla yksinkertaisesti jotakin, joka rytmittää elämää ja nostaa tyytyväisyyttä siksi, että tuntee ylipäänsä tehneen jotakin päivän tai arkiviikon aikana, tai että siitä saa kerran kuukaudessa tililleen tietyn määrän rahaa, joka muuten kaikista coelholaisista viisauksista huolimatta on aika keskeinen, elämää helpottava tekijä. Tai sitten se voi olla intohimo. Jos se on jälkimmäinen, sitä on vaikeampi ripustaa naulakkoon töistä lähtiessä ja olla tuomatta työasioita ainakin ajoittain kotiin tai treffeille. Olen käynyt elämäni aikana ihan hyvillä treffeillä niin, että kummatkin tulevat ravintolaan suoraan pitkän työpäivän päätteeksi; olen käynyt hyviä keskusteluja, joissa nimenomaan sivutaan kummankin opintoihin tai töihin ja vaikka niiden alojen eriäviin näkökulmiin liittyviä keskusteluja. Ne eivät ole olleet pois parisuhteesta. Sen lisäksi, että olen puhkinaisena zombina maannut katsomassa Sinkkuelämää-uusintoja jaksamatta keskustella yhtään mistään henkevästä, väitän, että ilman työ- ja opiskelujuttuja olisi jäänyt monta mielenkiintoista keskustelua käymättä. Toisen työ tai opinnot eivät ole väistämättä suhteesta pois. Työ voi muiden asioiden mukana olla osa identiteettiä, persoonaa ja sitä tyyppiä, johon ihastui ja rakastui. Jos meillä olisi sata prosenttia aikaa keskittyä vain toisiimme, mistä me loppujen lopuksi keskustelisimme? Tuijottelisimme toisiamme syvälle silmiin?
Tässä työttömyyden luvatussa maassa lienee paikallaan vielä kertaalleen korostaa, ettei työn välttämättä ole pakko olla se intohimon kohde, johon energiansa laittaa. Kaikilla meillä ei edes ole töitä, saati sitten sellaisia töitä, joista jaksaisi treffeillä tai kotona enää keskustella. Mutta jos ihmisellä sellainen on, sen toiset työjutut eivät todellakaan ole ärsyttävä paise, joka pitäisi välttämättä pyrkiä minimoimaan. Tietysti se voi välillä syödä yhteistä aikaa, ja tietysti siitä saa turhautua. Saa huomauttaa. On hyvä, jos siinä pystyy vähän vuorottelemaan – oli kiireiden taustalla uusi työpaikka tai gradu tai diplomityö, on ihan jees, jos jommallakummalla on siinä vaiheessa joustoa ja pinnaa sen verran, ettei tarvitse jokaisesta jaloissa pyörivästä villakoirasta huomautella. Käytännön asioita voi aina sovitella ja aika ei ole ehtymätön resurssi, mutta siltikin toivon mieluummin parisuhteelta sitä, että molemmilla on omia, mielenkiintoisia maailmoja ja ajatuksia ja keskusteluja, joissa voi inspiroitua toisen näkökulmista kuin sitä, että meillä on vain yksi pikkuruinen maailma, joka ei avaudu kodin seinien ulkopuolelle.
Oman elämänsä Carrie Bradshaw pohtii (ja kun niistä Instagramin selfieistä tuli puhe..)