Arjen seitsemän ihaninta
En ole ikinä ollut mikään tammi- ja helmikuun ylin ystävä (paitsi synttäreideni, koska olen synttärifriikki). Synttäreitä lukuunottamatta vuodenaikaan liittyy pimeys, kylmyys, inhottavan aikaiset aamut, väsymys ja krooninen toivo, että voisi kääriytyä peiton sisään torkkumaan kevättä odotellen. Erityisesti aamuisin liikkeelle pääseminen on haastavaa.
Totuttuun tapaani olen sanonut viime aikoina paljon kielteisiä asioita; gradusta, kiireestä, liikkumattomuudestani, milloin mistäkin. Sitten oikeastaan havahduin. Vaikka tällä hetkellä gradun kanssa on ollut yhtä painimista, itse asiassa arki on viime aikoina ollut aika älyttömän kivaa. Olin päättänyt perua itseltäni viikonloput, kunnes gradun versio 1.0 on turvallisesti paketissa, mutta pyörsin päätökseni, kun aloin heräillä aamuyöstä siihen, etteivät aivoni enää suostuneet menemään pois päältä. Eli vaikka puurtamista gradu-poterossa on paljon, on hätkähdyttävää, miten paljon kaikkea muutakin elämään on sittenkin mahtunut, kun oikein alkaa ajatella – etenkin siinä valossa, että tammikuun alussa lupasin itselleni, että kunhan saan gradun tehtyä, on ihan sama, vaikken aloittaisi uutta harrastusta, harrastaisi liikuntaa kolme kertaa viikossa, tekisi kaikkia ihania ja reippaita asioita ja vetäisin pakastepitsaa passivoituen sohvankulmassa. Tämän havaintoni kunniaksi listasin viime viikkojen arjen ihanimmat asiat.
Aamut. Olen löytänyt arkiaamut uudestaan. Vuosikausiin en muuttanut rutiinejani, vaan etenin samalla tavalla: luin Hesarin ja söin aamiaisen ja lähdin yläasteelle/lukioon/kampukselle. Sitten rutiini alkoi murtua. Viime kesän jälkeen hylkäsin uutiset aamulla ja aloin kirjoittaa aamusivuja. Toisaalta pidin tavasta, toisaalta en – vaikka omien ajatusten kirjoittaminen heti aamusta selvitti päätä ja ennen kaikkea käsin kirjoittaminen tuntui virkistävältä tavalta aloittaa päivä, kyllästyin vähän. Huomasin, että päädyin kiertämään samoja latuja yhä uudestaan, ja saman ajatusladun kiertäminen rasitti. Vapaa assosiointi rentoutti, mutta se onnistui vain silloin, kun kirjoittaminen perustui itse asiassa omaan haluun eikä sopimukseen itseni kanssa. Luovuin aamusivujen pakollisuudesta, kun tajusin niiden olevan muuttumassa taas vain yhdeksi lisävelvollisuudeksi. Viime aikoina olen päätynyt yhä useammin samaan rutiiniin: laitan kahvin tippumaan, ryömin hetken armonajaksi peiton alle, nousen ylös vasta kahvin tiputtua, sytytän kynttilät ja luen vapaavalintaista kirjaa, ihan mitä huvittaa. Sen ei tarvitse liittyä mihinkään, mitä kannattaisi tai pitäisi lukea, se ei ole osa mitään projektia. Viime aikoina se on ollut bell hooksin Rakkaus muuttaa kaiken. Vaikka lukisin vain pari sivua, aamut ovat silti ihan eri tavalla rauhoitettuja kuin ennen. Rakastan tätä tapaa aloittaa arkipäivä.
La La Land. Huutelin jossakin vaiheessa viime syksynä Facebookissa sellaisen tv-sarjan perään, josta jäisi hyvä mieli eikä vain kurja olo. Havahduttuani tarkkailemaan asiaa, tajusin kaikkien fanittamieni laadukkaiden sarjojen olevan enemmän tai vähemmän synkkiä (hattarankevyt hömppä on sitten asia ihan erikseen). Sama koskee elokuvia. Siksi olikin aika ihanaa sunnuntaina käpertyä Rivieran sohvalle punaviinilasi kädessä katsomaan La La Landia, joka oli häpeilemätön hyvän mielen elokuva. Väreillä herkuttelevaa silmäkarkkia, jazzia ja kulta-ajan Hollywoodin tunnelmaa – havahduin puolissa välissä elokuvaa tunteeseen, etten oikein olisi halunnut elokuvan loppuvan ollenkaan. On välillä ihan jees katsoa elokuva, jonka eteen ei tarvitse pinnistellä ymmärtääkseen, mitä on tekeillä, ja miksi katson toistuvia kohisevia kohtauksia eläimistä ahdistavassa olohuoneessa (ei siis sillä, etteikö toisessa mielentilassa myös Inland Empire olisi ihan helvetin hyvä elokuva). Sitä paitsi Riviera paikkana oli niin ihana, että katsoisin vähän keskinkertaisempaakin elokuvaa: upottavan pehmeät sohvat, punaviini ja popcornintuoksuinen pieni elokuvateatteri tarjoavat vähän toisenlaista fiilistä kuin Finnkinon jättisalit.
Turku-visiitti & Helene Schjerfbeck. Jätin näyttelyn viime tippaan ja rynnistin Turkuun viimeisenä mahdollisena viikonloppuna. Olin jo ajatellut skipata kiireiden tähden, mutta onneksi rynnistin: jo matkalla Onni-bussissa hölötin ja hihitin kepeämpänä kuin aikoihin. Turku, Helene Schjerfbeckin upeat omakuvat ja Pub Niskan pitsat takasivat super hyvän sunnuntain.
bell hooks. Jos kirjaa haluaa lukea joka aamu herättyään ja illalla viimeisenä ennen nukkumaanmenoa, jotakin on osunut kohdilleen. Rakkaus kiehtoo, eikä vähiten gradun vuoksi, mutta bell hooksia on mahdotonta olla lukematta häkeltymättä myös siitä uskomattomasta avoimuudesta, jolla hooks kirjoittaa. Miksi rakkaudesta ja etenkin sen kaipuusta puhuminen tuntuu niin paljon intiimimmiltä kuin vaikka seksistä? Ja mikä yksin ja itse pärjäämisen retoriikassa välillä risoo? Tästä toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmänkin.
Koti. Viihdyn kotona vuosi vuodelta paremmin. Sen lisäksi alan löytää sisältäni psykoottisen sisustajahullun, joka asettelee valoja oikeisiin kohtiin ja kehystää vuoden 2004 Stop ”stop töhryille” -julisteita. Ja paljaat koriste-ledit! Massasieluisena olen kuolannut niitä jokaisessa kahvilassa koko kuluneen syksyn ja haavillut niistä samanlaisella vimmalla kuin lavoista tehdystä sohvapöydästä, ja nyt vihdoin hankin ne. Istuessani sängylläni ihastelemassa makuuhuoneeni valoja tunnen lievää syyllisyyttä, ettei materia saisi tehdä ketään niin onnelliseksi, mutta sittenkin tunnen uusista lampuista enemmän riemua.
Gradu. Se suurin salaisuus: vaikka valitan ja ruikutan, viihdyn poterossani aika hyvin. Hetkittäin rakastan gradun tekemistä jopa enemmän kuin inhoan, päivästä ja kellonajasta riippuen. Inhoan sitä, ettei se koskaan tule olemaan se mikä haluaisin sen olevan; rakastan siksi, että maailman palkitsevinta ja ylellisintä on kaivautua juuri siihen itse valitsemaansa aiheeseen, tehdä omat päätöksensä ja yrittää elää niiden kanssa, saada oivalluksia, oppia lisää. Tajuta, että osa asioista onkin ihan eri tavalla kuin on ajatellut. Maailma näyttää taas vähän moniulotteisemmalta, kun sitä on lakannut pakottamasta ennalta päättämäänsä muotoon. Ja samalla itse työkin alkaa helvetillisen hampaidenkiristelyn jälkeen pikku hiljaa, vähä vähältä, hahmottua.
Helsinki. Vaikka Turku-visiitit tekevät onnelliseksi, tietyt asiat pysyvät ennallaan. Kun olin pieni, unelmoin elämästä, jossa ajelen sporalla ja kirjoitan dekkareita. Dekkarit jäivät, sporat eivät. Harva yksinkertainen asia tekee niin onnelliseksi kuin kävelyretket Uunisaareen tai se, millainen tunnelma on Aleksanterinkadulla viikonloppuaamuina. Niinä hetkinä tiedän, ettei mistään kaupungista voisi tulla samalla tavalla kotia kuin tästä – vaikka lähtisin pois pitkiksikin ajoiksi, uskoisin aina tulevani takaisin. Ja silloin tulee mieleen se Runotyttö-kirjasarjan kohta, jota kohtaan pienenä aina kapinoin – oli ihan käsittämätöntä, miksei Emilia tarttunut neiti Royalin tarjoukseen ja lähtenyt New Yorkiin luomaan kirjailijan uraa. Mutta ehkä Uusi Kuu oli Emilian Uunisaari.
