Feministi elokuvissa x 2

Kävin joulukuussa kaksi kertaa elokuvissa. Elokuvilla ei ollut mitään yhteistä nimittäjää, paitsi se, että kävin katsomassa ne. Se lienee syy, miksi molempien jälkeen löysin itseni miettimästä samoja teemoja. Ensimmäisen elokuvan kohdalla olin riemuissani, toisen kohdalla tunsin turhautunutta raivoa. Kuten joskus opponenttini seminaarityötäni ruotiessaan ilmaisi, tarkastelen aineistoani feminististen silmälasien läpi. Voisin nyt lähettää hänelle terveiset, että tämä piirre ei ulottunut ainoastaan silloiseen seminaarityöni, vaan katselen nykyisin samojen lasien läpi myös vapaa-ajallani kuluttaman viihteen: elokuvat, tv-sarjat, kirjat. Halusin tai en. Oman postauksen voisi kirjoittaa siitä, miten sydämeni on särkynyt erinäisten lemppareiden kohdalla (esimerkiksi Sinkkuelämän jakso Boy, Girl, Boy, Girl on nykyään hermoja riipivyydessään ihan nou nou kamaa, vaikka siitä saikin nokkelan sisäänheittolainauksen queer-teoriaa koskevaan esseen alkuun). Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kertoa siitä, mitä ajattelin katsellessani näitä kahta täysin erilaista elokuvaa.

Ensimmäinen elokuva oli Star Wars: The Last Jedi. Aloitetaan itsestäänselvistä asioista: Star Wars on monella tavalla itseoikeutettua avaruusseikkailukamaa. En ole hulluna genreen, mutta näillä elokuvilla tulee aina olemaan sydämessäni paikka. I am your father on ehkä yksi legendaarisimmasta elokuvarepliikeistä, johon kulminoituva draaman kaari on oikeasti ihan huikea. Voi olla, että 2000-luvun alussa tehdyt uudet leffat eivät ole ihan samanlaista tykitystä, mutta ainakin fiilistelin 12-vuotiaana Hayden Christenseniä ihan urakalla. On silti ihan selvää, että The Last Jedi teki isomman vaikutuksen kuin viimeisimmät edeltäjänsä.

Toinen elokuva oli Lady Macbeth. En tiennyt elokuvasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että sitä luonnehdittiin särmikkääksi pukudraamaksi, joka omalla kohdallani upposi suhteellisen otolliseen maaperään. Jätettiin tänä vuonna perinteinen Ylpeys ja ennakkoluulo -maratoni välistä ja suunnattiin illalla sen sijaan leffaan. Mitä odotin? Ehkä kartanoromantiikkaa, Humisevaa harjua, pelkistettyä nummimaisemaa, romantiikkaa ja suuria tunteita, palavaa intohimoa. Mitä näin? No en ainakaan sitä, mitä odotin. Sen sijaan ensimmäisen kerran ikinä harkitsin poistuvani elokuvateatterista kesken elokuvan, koska sen seuraaminen yksinomaan vitutti.

Star Wars oli aika perus hyvää viihdettä ja hulinaa, mutta jossakin vaiheessa elokuvaa hätkähdin. Jokin oli eri tavalla kuin yleensä viihdettä kuluttaessa. Ja se jokin oli tapa, millä elokuvan naiset kuvattiin. Ristiriitaisina, kovina, taitavina, kumppaneina, kollegoina, pomoina, päähenkilöinä. Ei suhteessa mieheen tai miehen katseen kautta. Ei suojeltavina kohteina, ei revittävinä ja paiskottavina objekteina, eikä taatusti ainakaan niin, että intohimoa peilataan naiseen kohdistuvalla pikkupakottamisella. Muutosta ei millään tavoin alleviivattu tai tehty erityisen osoittelevasti; naisista oli vain yksinkertaisesti tullut kokonaisia roolihahmoja, jotka taistelivat tasavertaisina henkilöinä. Heidän naiseutensa ei ollut varsinainen uutinen tai elokuvan teema – siis sillä tavalla, kuin mieheys ei ole välttämättä keskeinen teema mieshenkilön kuvattua persoonaa elokuvassa. Toki niitäkin elokuvia tarvitaan, jossa huomioidaan sukupuolen värittämät olosuhteet ja ympäristön suhtautuminen, mutta miten käsittämättömän vapauttavaa oli katsoa elokuvaa, jossa naissankarius ei ollut varsinaisesti uutinen. Se oli luonteva, arkinen osa elokuvaa, jonka teemat huitelivat jossakin ihan muualla kuin päähenkilöiden sukupuolessa. 

Tuntui lähes vallankumoukselliselta katsoa kohtausta, jossa nainen on mukana taistelussa, eikä sitä kuvata joko fetisoivasti – katsokaa, kuuma nainen taistelemassa, uuh ooh – tai vähättelevästi – no siellä se mimmi vähän heiluttelee jotain valomiekkaa, kyllä joku miekkonen sen kohta onneksi pelastaa. Ja että naisen kasvot voivat, luoja paratkoon, vääntyä keskittymisestä tai ponnistumisesta taistelun keskellä, eikä sitä esitetä mitenkään erityisen rumana tai kauniina. Se vain on, ilme muiden joukossa. Niin kuin naamat tuppaavat välillä rutistumaan, jos ei opettele hallitsemaan ilmeitään ja siloittelemaan irveitään, koska on pienestä lähtien oppinut niin tehtävän. Niin, ellen inhoaisi sanaa voimaannuttava, saattaisin jopa väittää, että se oli voimaannuttavaa. Jos olisin kasvanut keskellä kuvastoa, jossa naisen keskittymisestä rutistuva naama on osa ihan normaalia populaarikulttuuria, ehkä en olisi teini-ikäisenä salikeikoilla keskittynyt salilla ilmeisiini, hikoiluun, puhisemiseen ja liian äänekkääseen hengittämiseen vähän vähemmän ja painojen nostamiseen vähän enemmän.

Mikä sitten Lady Macbethissä mätti? Eikö maailma olekaan parempi paikka, jos valtavirtaviihde pystyy esittämään naiset tasavertaisina henkilöinä eikä jonkun miehen haikailemana tai himoitsemana madonnana tai huorana? No juu. Lady Macbethissä tämä ajatus jäi ehkä sitten vähän enemmän alkutekijöihinsä, jos koskaan oli tekijöiden mieleen tullutkaan.

Särmikäs pukudraama. Tätä kuvausta mietin pitkään. Niin, kyllä maailmassa on vielä jonkin verran parannettavaa, jos seksuaalisen ahdistelun normalisoiminen voidaan kuitata särmikkyydellä. Kyllä te tiedätte: se on sellaista aitoa, palavasieluista meininkiä, kun vaatteita revitään, ja seksuaalinen kipinä syttyy siinä pikkuisen väkivaltaa väläyttämällä. Kun nainen sanoo eei ei ei, ja mies änkee väkisin huoneeseen, kun nainen koettaa painaa oven kiinni, mies pakottaa oven auki ja liiskaa pakenevan naisen seinää vasten, suutelee kovaa ja kipeästi, ai että, ja niin se todellinen intohimo syttyy, ja nainen päästää todellisen himonsa valloilleen ja antautuu. 

Ai ei? Joo, jotenkin kuvittelin, että näin räikeästi seksuaalisen ahdistelun kuvaaminen intohimoksi olisi eilispäivää. Kun #MeToo on ravistellut asenteita ja tuonut esiin valtavan määrän paskaa, jota tämän kaltaisella ajattelulla ollaan oikeutettu, luulisi maailman kulkevan eteenpäin. Kaikilta osin ei. Ei sillä, etteikö elokuvan historia olisi täynnä kohtauksia, joiden perimmäinen viesti tuntuu kuuluvan: naisen kiellon alla sykkii salattu intohimo, ja miehen tehtävä on olla ottamatta kieltoa kuuleviin korviinsa, ja vääntää kielto myöntäväksi vastaukseksi vaikka pikkuisen pakottamalla. Muistatteko esimerkiksi sen kohtauksen, jossa Indiana Jonesissa Indyn suututtama ”Willie” yrittää häipyä tiehensä, ja Indy lassoaa ruoskallaan blondin takaisin ja vetää takaisin luokseen? Ai että, se se on romanttista. 

On muuten tunnustettava, että tällaisia vastaavia, vaikka ei ehkä aivan yhtä räikeitä, pikkupakottamisia löytyy myös Star Warsin historiasta. Kun nainen sanoo elokuvan käsikirjoituksessa ei, käsikirjoittajan mielestä se harvemmin on tarkoittanut oikeasti ei. Seksuaalikasvatuksen ja toisen ihmisen rajojen kunnioittamisen kannalta syntyvä kuva on ihan kammottava. Että naista tai tyttöä ei kannata kuunnella, koska hänen tehtäväänsä kuuluu kieltäytyä joka tapauksessa omista haluistaan huolimatta. Tai oikeastaan, naisen halu herää vasta miehisen pakottamisen myötä. Toisin sanoen miehen – pojan – tärkein seksuaalinen tehtävä on oppia rikkomaan toisen rajat ja murtaa vastarinta. Ylläri, että omat ensimmäiset kokemukseni vasten tahtoani kourituksi tulemisesta muistan ajalta, jolloin olin viidennellä luokalla. Tämä ei ole mikään puolustuspuheenvuoro sille, etteikö toisen ihmisen tehtävä olisi tunnistaa, milloin rikkoo toisen rajat ja tietää lopettaa. Kyllä ihminen yleensä tunnistaa, milloin tekee toisen olon epämukavaksi tai kiusaantuneeksi, ja normaalilla empatiakyvyllä ja sosiaalisilla taidoilla varustettu ihmisen silloin pyytää anteeksi; tai mikä parempi, lukee merkkejä eikä edes etene siihen pisteeseen, jossa anteeksipyyntö tarvitaan. Mutta jos populaarikulttuuri huutaa täydellä volyymillä, että seksuaalinen ahdistelu on normaali, jopa väistämätön osa seksiä ja aloitteita, elämme kyllä aika helvetin ison ongelman kanssa. 

Lady Macbethin puolustukseksi voitaisiin mahdollisesti lukea se, ettei kummankaan päähenkilön tarkoitus olla millään tavalla sympaattisia henkilöitä. Parin välisen kipinän sytyttänyt kohtaus, jossa kolmas osapuoli oli seksuaalisen väkivallan kohteena, oli selvästi tarkoitettukin vastenmieliseksi. En silti ole ihan vakuuttunut, että tämä olisi autuaaksi tekevä selitys: seksuaalista väkivaltaa käytettiin niin parin välisen jännityksen luomiseen, kuin myös parin välisen ensimmäisen seksikohtauksen ja kaiken nielevän intohimon kuvaamiseen. Onko silloin väliä sillä, että hahmot olivat ihan kusipäitä muutenkin? Erityisesti nainen. Nainen oli ytimiään myöten paha, kylmä ämmä, joka todella alleviivattiin elokuvassa sellaisella tarmolla, että sekin veti vähän hiljaiseksi. Juuri sillä tavalla kuin usein tarinoissa on: mies on paha, mutta sittenkin lopulta sympaattisempi, oikeastaan hän oli paha lähinnä heikkouttaan, naisen pahuuden ja hillittömän seksuaalisuuden hullaannuttamana. Alkujaan paha tuli naisesta, kuten Paratiisissa konsanaan, ja mies lankesi naisen ansoihin. Eli siinäpä elokuvan toinen kiinnostava viesti: pahan juurisyy tuntui lymyävän naisen seksuaalisuudessa. 

Lähes kaikki elokuvan henkilöt olivat lopulta niin vastenmielisiä, epäsympaattisia ja julmia, etten katsojana tiennyt, mitä oikeastaan tein edes elokuvateatterissa tai miksi minun pitäisi haluta tietää, mitä heille kävisi. Tätä pidän jokseenkin kulahtaneena tapana korostaa sitä, että nyt tehdään taide-elokuvaa. Joo, joo, ei ollut tarkoitus tehdä mitään hyvän mielen hömppäelokuvaa, mutta en kyllä tiedä, kohottaako elokuvan taiteellisuutta se, että elokuvan henkilöhahmoista tehdään inhottavia tyyppejä, joiden käyttäytyminen ei edes henkilöiden omalta kannalta näyttäydy järkeenkäypänä tai loogisena. On olemassa mielenkiintoisia pahiksia, joilla on jotenkin sisäisen logiikkansa mukaan mielekäs syy käyttäytymiseen. Se ei välttämättä tee pahiksesta pidettävää, mutta uskottavamman hahmon se kyllä rakentaa. Onko Game of Thronesin Cersei rakastettava? Ei. Onko Cersei omalta kannaltaan katsottuna looginen? No, niin voisi väittää.

En poistunut elokuvateatterista kesken, vaan päätin katsoa Lady Macbethin katkeraan loppuun asti. Kävellessäni sporapysäkille ajattelin näkemääni ja sitä, miten toiselta planeetalta (hehs) The Last Jedi oli. Tiedän tasan tarkkaan, kumman toivon edustavan tulevaisuutta. Lisäksi toivon, ettei kukaan enää koskaan yritä myydä minulle ahdistelua intohimona, taiteellisuutena tai raakana rehellisyytenä. Siinä ei ole mitään raikasta ja oivaltavaa, se on vain tunkkaista, vanhaa ja ihan helvetin tylsää.