Glitter-vallankumous: asiaa kauneusihanteista ja ulkonäköpaineista

Valkoinen Marilyn-tyllihame. Kultaiset glitter-pupukengät. Kultaiset yksisarviskorvakorut. Nahkatakki. Turkoosit aurinkolasit. Huikean pitkät glitter-rakennekynnet. Huulipunaa, niin paljon huulipunaa kuin sielu sietää.

Mut siis enhän mä nyt silleen voi sinne pukeutua.

Valmistuin tänä kesänä valtiotieteiden maisteriksi. Olin jo päättänyt, että mitä puen päälle tiedekunnan juhliin todistusta hakiessani, kunnes aloin epäröidä. En oikeastaan pukenut sanoiksi epäilyksiäni missään vaiheessa, kun aloin haeskella huomaamattomampaa hametta glitterillä kuorrutetun fantasialookin sijaan. Joku taisi kysäistä vaatteista, ja vasta siinä vaiheessa sain itseni kiinni siitä, mitä olin itse asiassa ajatellut.

Että se on liikaa. Överiä. Ettei se sovi.

Olen ollut aina aika turhamainen. Se ei ole aina tarkoittanut samoja asioita: olen hengaillut siilitukkaisena reisareissa ja maihareissa, pukeutunut prinsessamekkoihin, yhdistänyt minihameen ja klönttikengät raidallisiin stay uppeihin, tavoitellut hillitympää ja porvarillisempaa tyyliä trenssissä, koettanut sopeutua ja vetänyt tyylillisiä övereitä. Pienenä olin varsinainen prinsessa, teininä vietin tuntikausien kuvaussessioita kaverini kanssa selkeällä työnjaolla, jossa oma paikkani oli kameran edessä. Se ei tarkoita sitä, että olisin ollut aina sinut ulkonäköni tai kroppani kanssa. Joskus kuvista varmaan haettiin vahvistustakin sille, että kelpaanhan tällaisena. Opin tarkastelemaan itseäni toisten katseiden kautta, muokkaamaan itseäni. Opin kapinoimaan sitä vastaan. Opin paradoksiin. Liimasin Britney Spears -julistetta seinälle, kunnes äiti kielsi sen vääränlaista naiskuvaa edistävänä (sori äiti). Paheksuin Sisleyn mainoksia, pukeuduin maailman lyhyimpiin hameisiin, ahdistuin käsikarvoista. Luin Vogueita ja pidin palopuheita muotikuvien puolesta samalla, kun ranttasin ulkonäköpaineista.

Ja kaiken tämän jälkeen seisoin huoneessani 27-vuotiaana ja lupasin, että jos ylipäänsä publiikkiin menisin, en tekisi sitä missään muussa kuin glitter-pupukengissä.

Sitten ajattelin Anu Silfverbergin hienoa esseetä (Image 12.4.2017) ulkonäköpaineista, Lumenen mainosta ja sitä, miten muutama vuosi sitten latasin Facebookiin ensimmäisen profiilikuvan, jossa olen ilman meikkiä.

Silverbergin essee tavoitti jotakin olennaista. Nimittäin sen, että ulkonäköön ja kauneuteen liittyy aivan sairas kaksinaismoralismi. Luonnonkauneus on musertavan julma vaatimus, vaikka sitä naamioitaisiin miten sievään pakettiin. Kaunis kuuluu olla, mutta aivan kuin vahingossa. Juuri heränneenä. Saunan raikkaana. Puhtaana ja viattomana.

Olen ollut mökkimeikkaaja ja bussisuttura koko varhaisaikuisuuteni, kirjoittaa Silfverberg. Samaistun. Toisaalta – myös Silfverbergin kolumni toistaa kuviota, jossa laittautuminen linkittyy itsetuntoon, tai pikemminkin sen puutteeseen.

Silverbergillä on kyllä vahvasti pointti. Niin paljon kuin haluaisinkin, en voi hyvällä omatunnolla koettaa irrottaa meikkaamista ja kauneusihanteisiin mukautumista valtarakenteista. Korkokengät kantavat erilaisia merkityksiä mukanaan, ajatusta tietynlaisesta elämäntyylistä ja feminiinisyydestä; ei kai kukaan kävelisi niillä huvikseen maailmassa, jos ei olisi oppinut sen olevan osa kauneuteen liittyvää koodistoa. Maailma kohtelee hyvin eri tavoin silloin, kun olen laittautunut, ja silloin, kun en ole. Ulkonäköön liittyviä kommentteja, niin kehuvia kuin mollaavia, on oppinut kuulemaan niin pienestä pitäen, että sitä on mahdotonta muistaa. Ideaalit eivät ilmesty tyhjiöstä, ja korkkareiden ja meikkaamisen vapaasti valitseminen on tavallaan yhtä sananhelinää: tavallaan, joo. Kukaan ei seiso eteisessä kyttäämässä, olenko meikannut ja laittanut korot ulos lähtiessäni. Mutta jos lähden työhaastatteluun, voinko tehdä sen meikittä? Kuinka moni kysyy meikittömältä naiselta, onko hän kipeä tai väsynyt? Ja sama toisinpäin kääntäen: jos lähden työhaastatteluun, en ole ihan varma, saako vakavasti otettavalla asiantuntijalla olla kultaisia yksisarviskorvakoruja tai hillittömän pituisia glitter-kynsiä. En tiedä. Saako? Missä kulkee raja, että on jo liiankin laitettu?

Käsi ylös: kuka ei valitse itselleen profiilikuvaa, jossa olisi omasta mielestään mahdollisimman hyvännäköinen?

Ja toinen huutoäänestys: kuka valitsee profiilikuvansa niin, että on paitsi mahdollisimman hyvännäköinen, näyttää myös olevansa sitä mahdollisimman vahingossa?

Kiinnostavalla tavalla selfie-kulttuuri korostaa ilmiön kaksinaismoralismia. Kaikki haluavat olla parhaita versioita itsestään kuvissa, mutta on väärin olla töröhuulinen pissis. Kauneudesta saa kehuja ja tykkäyksiä, mutta sen pitää olla taianomainen vahinko, ei huolella valitun kuvakulman ja vaatteiden edesauttamaa. Liiallinen laittautuminen ja poseeraaminen linkitetään välittömästi ihmisen älyyn, tyylitajuun, intellektuaalisuuteen ja itsetuntoon.

Kun katson parin vuoden takaista profiilikuvaa, jossa olen ilman meikkiä, naurattaa vähän. Se ei ole varsinaisesti vallankumous. Poseeraan, hillitysti. Asettautuneena sellaiseen asentoon, jossa vatsa ei pömpötä. Sääret ovat hyvin esillä. Auringonvalo tulee oikein edullisesta kulmasta. Se kuva mahtuu tiettyjen normien sisään, noudattaa tietynlaista standardia feminiinisyydestä ja katsottavana olemisesta. Tunne katsottavana olemisesta on niin syvään juurtunut, etten edes tiedä, miltä tuntuu olla olemassa tyystin ilman sitä. Yritin vääntää rautalangasta tätä muutama viikko sitten; miltä tuntuu, kun kävelee uima-altaalta pukuhuoneisiin ja tuntee olevansa arvioitavana. Kuvaavaa on, että jokainen nainen, jolle kuvasin tunnetta, tunnisti sen välittömästi. Selityksiä ei tarvittu.

Poikkeuksellisempaa olisi, jos en poseeraisi kuvassa ollenkaan. Olisin vaan. Hengailisin. Muina miehinä (pun intended!). Mutta silloinkin tekisin sen tietoisesti, yrittäen irrottautua oman itseni katselemisesta.

Kauneusihanteet ovat kytköksissä valtaan, kapitalismiin ja myymiseen. Kyllä, epävarmuus on hillitön bisnes, jossa ihmisille – erityisesti naisille – myydään tuotteita itsensä täydellistämiseksi.

Mutta on laittautuminen muutakin. Se on hengailua, itsessään. Yhdessä laittautumista, bondaamista. Omien rajojen etsimistä, roolien kokeilua. Harrastus. Omien fiilisten herättelemistä. Se voi olla kivaa, omaa aikaa, eri identiteeteillä leikittelyä tai itsen etsimistä, ihan mitä vaan.

Kun kiskoin teininä klönttikenkiä ja reittä paljastavia raitasukkia jalkaani, en ensisijaisesti näe alistuneeni patriarkaatin ja kapitalismin ikeeseen. Se oli kapinaa ja oman tilan etsimistä. Kun sinnikkäästi kuljin reikäisessä paidassa, josta pilkistivät punaiset pitsirintsikat, opettaja käski laittamaan jotakin peittävämpää päälle. En laittanut, nostin äläkän. Ei se ehkä vallankumous ollut sekään, mutta ainakin katsoin itse asettavani rajat. Kukaan muu ei sanelisi sitä, miltä saisin näyttää ja missä vaatteissa kulkisin kaupungilla. Yhden ihmisen mittakaavassa se oli – jos ei nyt vallankumous, vähintäänkin emansipoiva kokemus. Rrriot grrl -kuvien selaaminen netissä oli yhtä lailla unelmointia ja esteettistä ekstaasia. Bändimerkkien askartelulla, rautakaupasta ostetuilla ketjuilla ja Seppälän kajalkynän tuhlaamisella oli kaikilla oma paikkansa identiteetin etsimisessä, kuten myös sillä, miltä tuntui vaihtaa maiharit korkoihin ja päinvastoin. Miten eri tavoin niillä kengillä tässä maailmassa ollaan ja kävellään!

Jos saisin yhdellä napin painalluksella niksautettua aivoni asentoon, jossa en piittaisi lainkaan ulkonäöstä tai laittautumisesta, en ole varma, valitsisinko niinkään. Olen nauttinut yhtä lailla katsottavana olemisesta kuin katsomisesta joskus. En voi käsi sydämellä väittää, ettenkö koskaan olisi katsonut toisia sellaisella katseella, jonka olemassaoloa olen joskus kironnut.

Muoti on paitsi bisnestä, myös omanlaistaan taidetta. Se on visioita, unelmia ja mielikuvia. Näin ainakin aikoinaan sitä puolustin. Ja siis kaikkihan tietää et se on pelkkää fantasiaa. Tässä kohden kuitenkin paradoksi heittää takaisin ristiriidan toiseen päähän. Yksi: kaikki eivät tiedä. Kaksi: vaikka pää tietäisi, se ei välity tunnetasolle asti. Itse olin hyvin tietoinen PhotoShopista ja huijauksesta, kun selasin Vogueitani. Se ei silti tehnyt tyhjäksi tosiasiaa, että tietynlaisten kehojen näkeminen sai tuntemaan riittämättömyyttä ja kipeää tarvetta parannella itseä toisenlaiseksi. Tieto ei tee autuaaksi; tiedostava feministi ei ole immuuni ulkonäköpaineille, jos se kenellekään tulee herran vuonna 2017 yllätyksenä. Saman riittämättömyyden tunteen aiheutti myös loputon virta beigenvärisiä trenssejä tai täydellisen huomaamatta täydellisiksi hiottuja varjostuksia. Väritöntä kynsilakkaa, porvariston hillittyä charmia. Silloinkin, kun koetin laittautua oman elämäni Rory Gilmoreksi, jokin tuntui aina repsottavan jostakin: hame oli liian lyhyt, kynnet halkeilleet, huulipunaa liian räikeää. Tässä korostuu myös luokkakysymys. Jos oma ruumis on jatkuvasti täydellisyyttä kohti remontoitava työmaa, kyse on rahasta ja siitä, mikä määritellään hyväksi mauksi. Hillitty ja hallittu tyyli nielee uskomattomia summia, myös aikaa. Näyttääkseen määrätynlaiselta naisella täytyy olla käytettävissään aikaa ja rahaa ulkonäköönsä. Itse en ollut kotonani kaivaessani itsestäni esiin naista, jonka vaatekaappi sisältää beigeä, harmaata ja laivastonsinistä. Enkä kyllä sen puoleen siilitukassakaan.

Jossakin vaiheessa löysin takaisin kotiin. Se ei tarkoita, ettei ristiriitaa enää olisi olemassa omassa elämässäni millään tavalla: en enää tapetoisi seiniäni Italian Voguen mallikuvilla, mutta tätäkin postausta naputtelen glitter-rakennekynnet näppäimistöllä kolisten. En ole ollut näin kotonani nahoissani kenties sen jälkeen, kun täytin kaksitoista. Enää en tuhlaa aikaa ja rahaa siihen, että koetan tehdä itsestäni mahdollisimman huomaamattomalla tavalla luonnonkauniin, mitä se ikinä tarkoittaakaan. En halua luopua glitter-övereistä tai koettaa patsastella omalla erinomaisuudellani, kun en ole meikannut. Hyvää tarkoittavat kommentit voivat kääntyä nopeasti slut-shamingiksi, toisen tyylin dissaamiseksi, rajojen asettamiseksi toisen ruumiille. Ei ole radikaalia moralisoida tai paheksua toisten tyyliä, puhua halveksuen pissiksistä tai Melania Trumpin ulkonäöstä, pohtia Lana Del Reyn huulien aitoutta, paheksua prinsessaleikkejä ja pikkutyttöjen napapaitoja, valittaa naisten pinnallisuutta tai sanoa, että hei mut ei sun tarvii meikata. Laittautumisen paheksumisella on myös pitkät perinteet: jos lukee vanhoja tyttökirjoja, huomaa nopeasti, ettei paheksutuin tyttö ole se rasavilli ”poikatytöksi” määritelty hahmo vaan kaupunkilainen keimailija, joka, herra paratkoon, maalaa huuliaan ja flirttailee pojille.

Radikaalimpaa on lähteä kaupungille meikkaamatta ilman, että sen tarvitsee tuntua vallankumoukselta. Radikaalimpaa on, ettei tunne tarvetta asetella itseään sellaiseen asentoon, jossa pömpöttävä vatsa tai reisien selluliitit ovat visusti piilossa. Radikaalia on käyttää häpeilemättä juuri niin övereitä, kauniita, paljastavia tai ihan mitä tahansa vaatteita ilman, että kyselee sille hyväksyntää.

Radikaalia olisi maailma, jossa laittautuminen ei ole suuri julkinen salaisuus. Tehtävä, joka luonnostaan lankeaa kaikkien naisten velvollisuudeksi, mutta josta kuuluu vaieta ja tehdä se mahdollisimman näkymättömästi: meikata salaa, huomaamattomasti, toisen sanelemiin standardeihin asettuen, varoen ottamasta liikaa tilaa itselleen.

Sitä voisi kenties kutsua jo vallankumoukseksi. Glitter-vallankumoukseksi.