Häilyviä rajoja – synnytyskertomus

Kaupungin häilyviä rajoja sumuisena päivänä (ja suttuisessa kännykkäkamerassa)

Kun olin raskaana, löysin internetin syövereistä sellaisen tekstityypin, jonka olemassaolon olin aikaisemmin tiedostanut vain hämärästi. Nimittäin synnytyskertomukset. 

Luulen, että vaikka olisin törmännyt näihin aikaisemminkin, olisin suhtautunut aihepiiriin välinpitämättömästi, välttelevästi tai haluten epätoivoisesti säästää itseni liioilta yksityiskohdilta. Loppuraskaudesta kuitenkin ahmin niitä – nimenomaan niitä yksityiskohtaisia, paikoitellen melko raadollisiakin kuvauksia siitä, miten sisuksista pakerretaan tavalla tai toisella ulos toinen ihminen. Siinä seitsemän, kahdeksan kuukauden kieppeillä nimittäin iski ymmärrys: vaikka kuinka haluaisin vältellä aihepiiriä, loputtomiin en itse tapahtumaa voisi vältellä. Ennen pitkää se on edessä. Vaikka olin tuossa vaiheessa melkoisen kypsä olemaan raskaana, synnytyksestä en ollut niinkään varma. Ratkaisuni, kuten kai aika monien muiden kaltaisteni naisten, oli koettaa hankkia mahdollisimman paljon tietoa. Harjoitella hengitystä, kokeilla kipua lievittäviä asentoja, jopa päätyä silittelemään vierasta ihmistä joogan synnytysvalmennuskerralla melko hipeissä olosuhteissa (krhmm, rentoutusharjoitukset eivät kyenneet tekemään tyhjäksi vaistonvaraista pakokauhua, jonka ottakaa itsellenne pari aiheuttaa).

En ollut missään vaiheessa sellaisessa harhakäsityksessä, että voisin tiedolla jotenkin väistää itse tapahtuman tai käsikirjoittaa sen itselleni mieleiseksi. Synnytyksissä tuppaa olemaan useampia osatekijöitä, jotka vaikuttavat tapahtumaan. Niinpä on ihan turhaa etukäteen suunnitella mitään liian tarkasti. Silti olen edelleen sitä mieltä, että jollakin tavoin tieto helpotti tilannetta – aivan kaikki ei tullut yllätyksenä ja osasi pyytää tiettyjä asioita, kuten vaikka tens-laitetta, jonka kanssa ravasin ympyrää ensin kotona olohuoneessa ja sitten sairaalassa. Monet asiat olisin saattanut kuitata silkaksi hörhöilyksi vielä muutama vuosi sitten; vasta asiaan perehtyminen antoi ehkä perusteluja sille, miksi ihmiset toivovat tiettyjä asioita. Loppupeleissä tärkeimmältä tuntui, että pystyisi millä tahansa keinolla pysymään mahdollisimman rentona, ja että omien toiveiden ohella pystyisi luottamaan siihen, että kaikki menee parhain päin, vaikka käänteitä tulisikin. 

No – omalla kohdalla nämä toteutuivat melko pitkälti. Kaikki ei silti mennyt ihan niin kuin Strömsössä (en tiedä, meneekö kenenkään synnytyksessä – henkilökohtaisesti en ole tavannut ketään, jolla olisi mennyt). 

Tämä postaus on siis puhtaasti juuri synnytyskertomus, joskin ilman niitä yksityiskohtaisia informaatioita, montako senttiä missäkin vaiheessa oli auki – ei siksi, että lukujen luetteleminen tuntuisi erityisen yksityiseltä asialta, vaan siksi, että ne alkavat häipyä muistista. Jos kuitenkin suhtautuu synnytyskertomuksiin edellä kuvaamallani välttelevyydellä, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän.

Kuten osa tietääkin jo, loppuvaiheessa raskautta aloin olla aivan kurkkuani myöten täynnä raskautta. Pääosin kivasti ja kepeästi menyt raskaus päättyi heinäkuun helleviikkoihin ja olin niin turvoksissa, että käveleminenkin melkein itketti. Sinnikkäästi ravasin ympäri pääkaupunkiseutua aika pitkään, mutta lähinnä siksi, että olen helvetin huono sietämään tylsyyttä. Esimerkiksi kävelyllä Töölönlahdella saatoin joutua pysähtymään kolme kertaa lepäämään ja tasaamaan puuskutustani. Niinpä siinä vaiheessa, kun laskettu päivämäärä tuli, toivoin sydämeni pohjasta, että bebe olisi aikatauluista kiinnipitävää tyyppiä. Ja olihan se, onneksi. Varttia ennen vuorokauden vaihtumista olin menossa nukkumaan, ja lapsivedet menivät.

En tiedä, mitä useimmissa kodeissa tehdään siinä vaiheessa, mutta meillä sekoiltiin hetki ihan huolella. Olin ihan into pinkeänä, että jes, nyt mennään, vihdoinkin tapahtuu jotakin, ja toinen osapuoli lähti keittämään kahvia ja ajamaan partaa, mikä naurattaa edelleenkin. Itselleni siistiytyminen sairaalaa varten jäi vähän vähemmälle, kun supistukset alkoivat koveta aika nopeasti. Naistenklinikalta tuli soitettaessa ohjeet odotella kaikessa rauhassa (mikä toki kerrotaan kaikissa maailman valmennustilaisuuksissakin) ja tulla vasta seuraavana päivänä, elleivät kivut mene todella pahoiksi. Kuten tosi monet ensi synnyttäjät, halusin silti lähteä käymään näytillä parin tunnin kuluttua, kun kivut alkoivat tuntua kovilta (hehheh). Siellä oltiin pari tuntia ja tsekkailtiin tilannetta, mutta saatiin sitten kehotus lähteä kotiin. Tärkein syy tähän on se, että usein kotona rentoutuminen on helpompaa, ja silloin avautuminen etenee nopeammin; toisekseen, avautuminen oli niin alkuvaiheessa, ettei ollut edes varmaa, lähteekö synnytys tässä vaiheessa vielä oikeasti käyntiin, vai ryhdytäänkö sitä käynnistämään vuorokauden kuluttua. Kätilö tosin siinä vaiheessa vilkaisi ravaamistani ja totesi, ettei kyllä usko käynnistyisaikaa tarvittavan – kyllä te sitä aikaisemmin takaisin taidatte tulla. 

Mentiin takaisin kotiin ja kiittelin onneani, että asutaan aika lähellä Naistenklinikkaa, minkä lisäksi meillä oli sattumalta auto lainassa. Olisi nimittäin ollut raastavaa mennä taksilla siinä vaiheessa. Oltiin kotona joskus puoli kuuden maissa aamulla. Itse en saanut supistusten takia enää juuri nukutuksi, mutta koetin torkkua supistusten välit ja syödä jopa jotain pientä. Muistelisin, että join jopa kahvia vielä jossakin vaiheessa aamupäivää, mutta aika pian ei kyllä huvittanut pahemmin enää tehdä muuta kuin koettaa huolehtia, että hengittää. Makasin sohvalla ja ponnahdin ylös aina, kun uusi supistus tuli, ja lähdin tens-laitteen kanssa ravaamaan ympäri olohuonetta. Kun supistus oli ohi, annoin tens-laitteen olla, ja vajosin taas pitkälleni sohvalle. Näin jatkui melko monta tuntia, sillä oli jo ihan kunnolla iltapäivä, kun ilmoitin, että nyt jumalauta, kohta sattuu niin paljon etten enää autossa istu, ja lähdettiin takaisin. Kaiken tämän kärvistelyn jälkeen olin ruveta itkemään turhautumisesta, kun sairaalassa todettiin, että avautuminen oli edennyt yhden mitättömän sentin. Siinä vaiheessa ajattelin, että tästä taitaakin tulla aika pitkä rupeama – lapsivesien menosta oli jo pitkälti yli kaksitoista tuntia, enkä ollut nukkunut yli vuorokauteen. 

Heti siinä vaiheessa kyselin mahdollisuudesta päästä ammeeseen, ja hyvä, että kysyin. Ammehuone oli vapaana (niitä on käsittääkseni vain muutamia) ja meidät ohjattiin takaisin alakertaan. Jouduttiin vielä useampi tunti odottamaan etenemistä, eli synnytyshuoneeseen ei todellakaan vielä siinä vaiheessa päästy. Pimeässä, pienessä tutkimushuoneessa aika tuntui katoavan, todellisuus ylipäänsä. Ihan helvetillistä oli, kun käyrien mittaamisen takia piti valita, onko makuuasennossa sängyssä, vai seisooko. Se on ihan ymmärrettävää, mutta molemmissa vaihtoehdoissa oli huonot puolensa: kivun sietäminen oli helpointa liikkeessä pysyen ja paikallaan makaaminen oli täysin sietämätöntä. Toisaalta olin ehtinyt ravata loputonta kehääni sen verran monta tuntia, että jalat alkoivat olla paskana koko hommasta.

Niin, se kipu. Siis olihan se nyt ihan saatanallista, en voi muuta väittää. Mutta: pidin koko ajan avoimena sen vaihtoehdon, että pyytäisin epiduraalia, jos kipu menisi sietämättömän puolelle. Se ei ilmeisesti mielestäni mennyt, sillä en pyytänyt. Jossakin vaiheessa muistan kyllä kysyneeni, että mitäs niitä vaihtoehtoja nyt oikein olikaan. 

Tämä ei siis ole mikään ohjelmanjulistus, kuinka epiduraali kannattaa skipata – ei todellakaan. Jälkikäteen ajatellen se olisi voinut olla ihan hyväkin, sillä sen avulla olisin ehkä nukkunut jossakin vaiheessa vähän. En ollut tehnyt tästä itselleni mitään isoa periaatetta. Kyse oli lähinnä siitä, etten halunnut joutua rajoittamaan liikkumistani sen takia; halusin mieluummin lämpimään veteen, jonne epiduraalin kanssa ei olisi saanut mennä; siihen liittyvien mahdollisten riskien takia ajattelin, että jos ei pakottavaa tarvetta tule, niin kokeillaan olla ilman. Tähän asiaan liittyy todella paljon tunteita ihmisillä – tuntuu, että osaa lähes suututtaa, jos epiduraalia ei halua, sillä se näyttäytyy jonkinlaisena elämysshoppailuna ja, taas kerran, hörhöilynä. Että kyllä kunnon synnytykset hoidetaan kunnon lääkityksellä, perinteiseen malliin puoli-istuvassa asennossa. Ja sitten taas toiset kieltäytyvät kaikesta lääketieteellisestä avusta ja katsovat tietävänsä ammattilaisia paremmin, mikä missäkin tilanteessa on välttämätöntä. Koska kaiken on oltava luonnollista. Molemmat lähestymistavat tuntuvat yhtä absurdeilta. En todellakaan halunnut puoli-istuvaan asentoon ja erilaisiin letkuihin kiinni, mutta suhtaudun äärimmäisellä varauksella kaikkeen, mitä perustellaan luonnollisuudella. 

Kun kipujen kanssa oli kitkuteltu vielä joitakin tunteja – olin ravaamisen ja tens-laitteen lisäksi käynyt muun muassa suihkussa pomppimassa pallolla kätilön ehdotuksesta – oltiin vihdoinkin valmiita siihen, että pääsisin ammeeseen. Ja se oli taivas.

Pimeän ja ahdistavan tutkimushuoneen jälkeen pääsin avaraan ja valoisaan huoneeseen, jossa oli perällä iso amme. Mikään ei ole ehkä ikinä tuntunut yhtä euforiselta kuin lämpimään veteen pääseminen siinä vaiheessa. Aivan lyhyeksi hetkeksi kipu katosi, koko kroppa rentoutui. Pyysin siinä vaiheessa musiikkia, vaihdettiin klassinen PJ Harveyn Is this desire? -levyyn, katossa oli pieniä tähtivaloja, ja kaikki tuntui niin täydelliseltä, että kysyin, tarvitseeko ammeesta tulla ylös sittenkään ollenkaan, vai saanko synnyttää siellä. Se kävi kuulemma päinsä ihan hyvin, ja aika nopeasti tulikin todella voimakas tarve ponnistaa. Paikalla oli vain kätilö ja lapsen isä, PJ Harvey soi, ja vähältä piti, ettei tästä olisi tullut suorastaan siirappista synnytyskertomusta.

Sellaista siitä ei kuitenkaan tullut.

Ponnistukset jatkuivat. Ja jatkuivat. Ja jatkuivat. Vedin ilokaasua, ponnistin taas uudestaan, kiroilin, ärisin. Vaihdoin asentoa kätilön ohjeiden mukaan, koetin olla puhaltamatta kaikkea henkeä ulos kerralla ponnistaessani. Lopulta alkoi iskeä paniikki. Miksei se lapsi tule ulos? Omaa ajantajua ei ollut, mutta kätilö vahvisti tunteen siitä, että hommassa on mennyt jo melkoisen kauan, sillä pian piti nousta ylös vedestä ja yrittää ottaa painovoima avuksi. No, se ei auttanut. Siinä vaiheessa viimeistään särkyi idylli: kätilön vuoro vaihtui ja yhden ihmisen sijasta huone pelmahti täyteen uusia ihmisiä, asento vaihdettiin puoli-istuvaan ja siihen klassiseen jalat levällään tuolissa -malliin, ja avuksi otettiin oksitosiinitippa siinä tarkoituksessa, että se saisi supistuksiin lisää voimaa.

Oksitosiinin lisääminen selitettiin vielä. Sen jälkeen asioiden selittäminen kuitenkin väheni – kun siihen mennessä jokainen oli kysynyt, sopiiko, jos teen sisätutkimuksen nyt, tai antanut ohjeita, että tee näin, tai kertonut, että nyt pitäisi tehdä näin – se äkisti loppui. Ja vaikka ymmärrän, että hommassa alkoi olla kiire, toivoisin, että edes lyhyet selitykset olisivat jatkuneet loppuun asti. Oksitosiinitippa ei riittänyt, ja siinä vaiheessa ei enää pahemmin kyselty tai selitelty, vaan laitettiin pudendaalipuudutus, leikattiin väliliha ja autettiin lapsi ulos imukupilla. 

Samaan aikaan voi olla äärimmäisen kiitollinen siitä osaamisesta ja ammattilaisista, jotka osasivat toimia, ja silti ahdistaa, että äkisti muuttui yhdestä osallistujasta ennemmin sivustakatsojaksi, objektimaiseksi lihakimpaleeksi, johon tilanne vaati kohdistamaan erinäisiä toimenpiteitä. Tilanne oli se – kuten jälkikäteen selvennettiin – että supistukset alkoivat hiipua ja ponnistusvaihe oli jo pitkittynyt, joten alkoi olla jo kiire.

Tunnenkin kiitollisuutta, että missään vaiheessa en tajunnut huolestua tosissani omasta tai vauvan selviytymisestä. Että jotenkin ajatusten taustalla häilyi kuitenkin, että hei, tämä on Naistenklinikka, tämä ei ole mikään erityisen riski synnytystilanne, tänne ei kuolla, ei tänään. Että huolimatta kaikesta luottamus siihen oli olemassa. 

Kukaan tuskin toivoo episiotomiaa ja imukuppia omalle kohdalleen. Tajuan, että jos tilanteessa on kiire, niin ilman muuta tehdään ne tarvittavat toimenpiteet; ei tulisi mieleenkään olla toista mieltä. Silti: oli tilanne mikä hyvänsä, ihmisellä on itsemääräämisoikeus ruumiiseensa, ja se pätee myös synnytyksen aikana. Sitä ei voi ohittaa. Kiireessäkin voi synnyttäjälle sanoa, että hei, sori nyt vaan, mutta nyt meidän täytyy leikata täältä tätä reittiä vähän isommaksi. Se, että lääkäri leikkaa välilihan siitä sanomatta, on näin parinkin kuukauden tuumailun jälkeen vieläkin mielestäni aika karua settiä. Episiotomia ei ihan heti parane, se ottaa aikaa, ja vaikka se kuinka olisi välttämätön, sen tekeminen siitä ilmoittamatta kuuluu sellaisiin synnytyskäytäntöihin, jotka lienevät auttamatta vanhentuneita. 

Pisteet Naistenklinikalle siitä, että kun seuraavana päivänä synnytyskokemuksen arvosanaa kysyttäessä mainitsin asiasta, palaute kerrottiin eteenpäin lääkärille, joka tuli osastolle selittämään tilannetta ja pahoitteli, ettei ilmoittanut asiasta selvemmin. Itse olin siinä vaiheessa vieläkin aika shokissa, ja itkeskelin vähän koko ajan. Kiitollinen olen lääkärille siitä, että ylipäänsä tuli pahoittelemaan. Toisekseen olen kiitollinen siitä, että lääkäri muistutti, miten tämä on se yksi syy, miksi synnytetään sairaalassa; et sä olisi sille tilanteelle voinut mitään tehdä. Todellakin – jos olisin ottanut epiduraalin ja saanut levättyä, ehkä tilanne olisi mennyt toisin, ehkä ei. 

Kaiken tämän jälkeen koen edelleen, että kyse on melko ristiriitaisesta asiasta. Kun tietyissä keskusteluissa korostetaan paljon omia voimia, niin sanottua kykyä synnyttämiseen, voidaan valaa ihmisiin itseluottamusta ja rohkeutta, jotka epäilemättä auttavat selviytymään itse tilanteesta. Otti mitä tahansa kivunlievityksiä, kivuttomana synnytyksestä tuskin selviää. Eli kivun sietäminen tavalla tai toisella on ihan hyvä olla asialistalla. Mutta kyky synnyttää ei ole mikään mittari yhtään mistään, eikä synnytystä voi suorittaa. Synnytys onnistuu silloin, kun lapsi syntyy hengissä. Hormonipäissäni kuitenkin itkin, etten saanut itse ponnistettua lastani ulos – voi kyllä – mutta kuten lääkäri ystävällisesti muistutti, kyse ei oikeastaan ollut siitä, että olisin jotenkin ponnistanut liian vähän tai tehnyt jotakin väärin (tai, joku voisi huomauttaa vähemmän hormonipäissään, mitäs helvetin väliä silläkään on). Kyse oli siitä, että kehon voimat alkoivat hiipua; että supistukset eivät enää olleet riittää. Luonnollisen synnytyksen ihannoimisessa tuntuu välillä unohtuvan, että kyllä niihin lapsivuoteisiin kuoltiinkin luonnollisesti varsin tiuhaan tahtiin, niin synnyttäjät kuin syntyvät lapsetkin. 

Mutta sen verran noottia antaisin itse järjestelmälle, että huolimatta kaikesta sen hienoudesta, myös synnyttäjä on läsnä synnytyksessä – eikä kenestäkään tunnu hyvältä tulla operoiduksi lihakimpaleena. Väittäisin, että synnytyksessä synnyttäjän olisi syytä saada olla mahdollisimman aktiivinen osapuoli, ei koskaan vain passiivinen kohde; siis sillä tavalla, kun tilanne sen sallii. Ei voi olla liikaa vaadittu kertoa, mitä tehdään ja miksi, vaikka parillakin sanalla. Tämä liittyy myös osastolla olemiseen, imettämiseen, kaikkeen. Synnyttäjän keho kokee ihan valtavan mullistuksen, ja se saattaa olla paitsi ihmeellistä ja ainutlaatuista, myös kauheaa ja shokeeraavaa. Sen rajoja täytyy kunnioittaa. Toisen rintaa ei voi kyselemättä puristella saadakseen maidon herumaan, eikä toisen yöpaitaa repiä, koska tuore äiti ei ole tajunnut synnytyksen jälkeen ottaa lasta välittömästi ihokontaktiin (siis lapsi makaa vieressä, mutta äidin yöpuku on välissä).

Jos ruumiin rajat tuntuvat toisinaan raskauden aikana olevan ihmisten silmissä häilyviä, sitä ne tosiaan ovat välittömästi synnytyksen jälkeenkin. Synnyttäjän kehoon liittyykin mielenkiintoisella tavalla yksityisyyden kapeneminen; keho on hetken aikaa jaettu, yhteinen. Jakaminen ja yhteisyys liittyvät kuitenkin nimenomaan syntyvään lapseen. Jakaminen ja yhteisyys eivät millään muotoa tarkoita, että keho olisi äkisti jaettu koko maailman kanssa – pikemminkin päinvastoin. Jotta ihmisen olisi mahdollista tuntea olonsa kotoisaksi raskauden, synnytyksen ja imetyksen muuttamassa kehossaan tulevaisuudessakin, sen rajoja olisi syytä käsitellä kunnioittavasti. Ja se olisi niin synnyttäneen kuin syntyvän lapsenkin etu.