Haja-ajatuksia vauvakuplasta

Jokaisella, joka saa lapsen, on toivottavasti lähellään joku, joka muistuttaa, ettei aina ole pakko jaksaa. Vähintään ihmisen ei tarvitse kuin avata some tai lähin aihepiiriä käsittelevä lehti, jotta löytää sen saman, syystäkin toistellun viestin. Anna olla. Ettei aina tarvitse olla pyykit pesty, keittiö puunattu, omat ja lapsen vaatteet tiptop. Tuoreet kukat pöydillä, huulipunat naamarissa, hymy herkässä. Ettei kaiken tarvitse olla ihanaa Instagram-kelpoista vauva-arkea, kalliita lastenvaunuja ja kävelylenkkejä, samalla kun jaksaa kuitenkin tehdä jo töitä, käydä salilla ja opiskella viikonloput. Toivon, että jokaisella on joku, joka muistuttaa tästä tasaisin väliajoin, jos se tuppaa asianomaisilta unohtumaan. 

Raskaana ollessani välttelin kaikkea, mikä yhtään kalskahti vauva-arkeen liittyviltä kauhujutuilta. Syy siihen on yksinkertainen: jännitti ihan tarpeeksi ilman, että olisin kestänyt vastaanottaa yhtään odotapa vain alkavaa kommenttia, jossa uumoiltiin oman elämän loppumista. Sinänsä oli ihan perusteltua, että takerruin toiveikkaasti siihen, mitä vain harvat muistivat sanoa: että ei se välttämättä niin raskasta ole. Vauvat ovat erilaisia. 

Tässä postauksessa punaiseen lankaan takertuminen on harvinaisen hankalaa, sillä kirjoitan tätä muutaman huonommin nukutun yön jälkeen, parvekkeelta ääniä kuulostellen. (Lisäys: kirjoitan tätä sulaneen muovin pistävässä hajussa, sillä unohdin tutit keittiöön kiehumaan, kunnes vesi oli kadonnut kattilasta jo aikoja sitten).

Puolittainen keskeytetyksi tulemisen odotus.

Olen päässyt nukkumaan puoli kahdentoista maissa, herännyt sitten kolmen maissa imettämään ja uudestaan kuudelta aamulla. Teknisesti ottaen vauvani on siis herännyt vain kerran yön aikana, mutta itse olin kuudelta vähän vastahakoisempi julistamaan päivän uudestaan alkaneeksi. Ja tiedetään, tiedetään – monet vauvat nukkuvat vielä paljon tätä huonommin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö välillä väsyttäisi ihan helvetisti. 

Monet öistä sujuvat hyvin, monet päivät ovat leppoisia. On öitä, jolloin lapsi herää vasta viideltä aamulla syömään ja jatkaa sitten sikeitä aamu kahdeksaan. On päiviä, jolloin köllötellään hyväntuulisesti naureskelevan vauvan kanssa, kuunnellaan Ultra Brata ja lauletaan sitä vauvalle, käydään kahviloissa ja lounailla, tehdään vähän kaikkea mitä ennenkin. Enemmän olen liikenteessä kuin neljän seinän sisällä kokonaisia päiviä. Mutta sitten on niitä sellaisia toisenlaisia: kun vauva ei nukahda päikkäreille kuin vartiksi, vaikka itkee väsymyksestä, tai kun unohtaa ostokset kaupan kassalle, ei ehdi syömään lounasta, imettää tuntikausia lasta, jonka ainut lohtu tuntuu löytyvän rinnasta – vaikka lapsi puklaisi syömänsä päälleen ja haluaisi heti saman tien jatkaa syömistä.

Missä se punainen lanka on?

Muovin pistävä haju saa sen unohtumaan helposti.

Niin. Supernaiset. Joo. Viime aikoina olen ajatellut jonkin verran sitä ristiriitaa, milloin jaksaa ja milloin antaa olla. Milloin terästäytyä ja milloin on syytä jättää tiskikone tyhjentämättä ja täyttämättä ja painua itsekin päikkäreille. Se ei ole aina yksinkertaista.

Esimerkiksi: on selvää, että usein näin pienen vauvan kanssa kotoa poistuminen saattaa tarkoittaa tiettyjä epämukavuuksia. Tai siis, tämä on ainakin oma kokemukseni oman vauvani kanssa, muiden vauvojen puolesta en tietty osaa sanoa mitään – yleistettäviksi totuuksiksi tästäkään ei ole. Oman rajallisen kokemukseni perusteella on kuitenkin todennäköistä, että jos vauvan kanssa lähtee ulos lähes joka päivä, joukkoon mahtuu päiviä, jolloin vauva itkee sporassa, haluaa syödä neljäkymmentäviisi minuuttia Varsapuistossa tai vaipat pitää vaihtaa pikkiriikkisessä vessassa, jossa ei mahdu kunnolla edes kääntymään, saati pesemään lasta, joka tarvitseekin vaippojen lisäksi puhtaat vaihtovaatteet. Se tarkoittaa joskus hätäisesti alas kurkusta kaadettuja kahveja, jäähtyviä lounaita, pitkiä katseita ja kylmää hikeä.

Tästä kaikesta on helppoa vetää johtopäätös, että ulos vauvan kanssa lähteminen voi välillä olla hankalaa ja rasittavaa. Se ei välttämättä ole sitä, mutta riski siihen on olemassa. Kotiin jääminen usein on helpompaa. Tapahtui kotona mitä tahansa, siellä tuskin joutuu vaihtamaan vaippoja hankalassa asennossa postimerkin kokoisessa tilassa. Itkevää lasta on helpompi imettää kotisohvalla kuin palellen puistonpenkillä.

Tarkoittaako se, että ulos ei kannata lähteä ollenkaan? No, ei tietenkään.

Olen lähtenyt kolme viikkoa vanhan vauvan kanssa mökille ilman juoksevaa vettä, viisiviikkoisen kanssa Kiasmaan. Pointti ei ole ollut elää Instagram-kelpoista vauva-arkea vaan koettaa elää siinä maailmassa, johon vauvani on syntynyt. Mukana maailmassa, ei irrallaan siitä. Muutos on valtava, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin yhdessä yössä muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi – haluan yhä käydä luennoilla, käydä näyttelyssä. Vaikka arki on nyt toisenlaista ja sitä määrittävät toisenlaiset ehdot, pysäyttävän hetken tarjoaa nimeltä mainitsemattomalla nettipalstalta lukemani keskustelu, jossa ketjun aloittaja valitti ahdistustaan ja kyseli, onko nyt vauvan synnyttyä noudatettava kaikkina päivinä täsmällisiä kellonaikoja kunnioittavia rutiineja. Ensimmäinen vastaus oli, että ilman muuta pitää, ja siinä sinun ahdistuksesi ei paljoa paina, ajattelisit LAPSEN PARASTA. 

Tämä on aika kiinnostava keskustelu, sillä lapsen paras on loistava lyömäase, jolla voi lätkiä vähän joka suuntaan. Joku voisi väittää, että ahdistunut vanhempi vaikuttaa lapsen kasvuympäristöön hieman merkittävämmillä tavoilla kuin kellontarkat rutiinit tai niiden poissaolo. Se tarjoaa myös erinomaisen näköalan keskusteluun, jossa maailma on muutettava lapsen ympärillä, jotta lapsi voisi kasvaa onnellisena. Onko todella niin? Eivätkö lapset tule osaksi maailmaa, osaksi vanhempiensa elämää? Totta kai se maailma ja elämä kokevat muutoksia, väistämättä. Totta kai on olosuhteita ja tilanteita, joita on syytä muuttaa. Mutta lapset kasvavat todella monissa paikoissa, monenlaisten vanhempien kanssa. Onkin aika jännää, miten ehdottomia näkemyksiä asiasta löytää: oman elämän jatkaminen lapsen kanssa näyttäytyy itsekkäänä, lapsen edun kannalta jopa vahingollisena.

Joku – esimerkiksi minä – voisi ajatella, että vastuullisinta olisi pyrkiä olemaan myös itse onnellinen lapsensa kanssa. Jos vanhemman syyllisyys merkitsee enemmän kuin rakkaus ja ilo arjessa, se tuskin tekee lastakaan onnelliseksi. Marttyyriksi heittäytyminen, uhrautuminen, syyllistäminen, ovat tietty eräänlaisia vanhemmuuden klassikkoja, mutta kenenkään mielestä ne ei tuskin edustavat sitä kuuluisaa lapsen parasta.

Aina välillä ei voi jaksaa. Joinakin päivinä on parempi antaa olla, tehdä vähän vähemmän. Heijata lasta kylpytakissa ja hiukset pystyssä, jättää huulipunat laittamatta. Antaa maailman pyöriä ohi ja jättää Hesari lukematta, uutiset katsomatta. Olla auttamattomasti pihalla. Jäädä kotiin.

Mutta en halua tehdä niin joka päivä. Koskaan ei ole tuntunut tärkeämmältä elää keskellä kaupunkia, jossa ulos mennessä on heti ihmisten ilmoilla. Tällä hetkellä – ja pidätän luonnollisesti oikeuden muuttaa mieltäni – ajattelen, että se on tärkeää jaksaa välillä myös tehdä toisin: lähteä ulos, käydä luennolla, puhua välillä muustakin kuin vauvasta. Luennoille meneminen voi vaatia sitä, että pakotan hattaraisilta tuntuvat aivoni työskentelemään nukuttuani parin tunnin pätkissä; kirjoitan hävettävän huonosti, kunhan kirjoitan. Kun lähden luennolta, kotiin lapsen luo palaaminen tuntuu ihanalta. Jos en edes lähtisi, voisin helpommin unohtaa, että se kaikki on muutakin kuin arkea: vaippoja, pyykkejä, puklattuja bodyja.

Ja sitten palataan takaisin: toisaalta.

Toisaalta skarppaaminen voi tarkoittaa paikoitellen uusien paineiden ottamista vanhojen rinnalle. Sitä, että yrittää ruveta supernaiseksi: muistaa ja tehdä ja ehtiä, pukeutua kivasti, ylläpitää ihmissuhteita, opiskella, tehdä töitä ja keskustella henkevästi maailman tapahtumista, kun oikeastaan on läkähdyksissä jo siitä mullistavasta ihmeestä, pienestä ihmisestä, ja koettaa tajuta, että jumalauta, tässä tämä tyyppi on, ja mitä kaikkea sen tyypin kanssa oleminen tarkoittaa. Kun olin raskaana, muistan, kun joku sanoi siitä, että on feminististä, että naisella on äitiyden lisäksi myös oma elämä. Ymmärrän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan. Toisaalta sekin voi tuntua vaatimukselta, vanhan äitiydelle heittäytymisen ohella vain uusien vaatimusten luomiselta: olla täydellinen äiti ja kaikkea muuta siinä samalla. Jos tuntuu paremmalta olla siinä hetkessä ensisijaisesti ja nimenomaan äiti, keskittyä ainoastaan siihen, pitäisin aika epäfeministisenä – ja mahdollisesti myös kapitalistisena – kehottaa esimerkiksi kiinnittämään huomiota enemmän uraan. Vauvakuplan ja mammojen dissaaminen näyttäytyy itse asiassa monella tavalla aika naisvihamielisenä, ikään kuin perinteisesti naisten elämänpiiriin kuuluneet asiat pitäisi sulkea maailmasta pois. Että nää nyt on tällaisia tylsiä vauvajuttuja, ei nää ketään kiinnosta.

Se kaikki on sitä yhtä ja samaa todellisuutta: vaipat, pyykit, puklatut bodyt. Vauvakupla, Kiasma ja luennot. Vauvoja – tai heidän äitejään – on sietämätöntä yrittää sulkea maailman ulkopuolelle tai asettaa ehtoja sille, millä tavalla ja miten siihen maailmaan osallistutaan. Äitiysvapaan aikana ei ole pakko tehdä yhtään mitään muuta kuin olla äiti lapselleen. Se ei kuitenkaan tee yhtään sen vähemmän äidiksi, jos viikonloput istuu luennoilla. Se on ristiriitaista eikä siihen ole oikeita ratkaisuja. 

Kun tänään lapseni nukahti päiväunille, ensimmäisenä vastustin impulssia siivota keittiön ja painuin nukkumaan. Seuraavaksi söin ja keitin kahvia. Sitten sulatin pari tuttia kattilaan ja aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta. Ja nyt, oli sen punainen lanka tullut loogiseen päätökseen tai ei, postaus taitaa tulla – parvekkeelta kantautuva inahtelu katkaisee ajatuksen, vauvani taitaa pian alkaa heräillä. Minulla ei ole aikaa oikolukea tai pahemmin hinkkailla kirjoitusvirheitä, ja luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni muutaman paremmin nukutun yön jälkeen.

Se on kuitenkin se tapa, jolla postauksia tällä hetkellä kirjoitetaan. Ja hyvä niin. Näillä mennään.