Hyvä köyhä ja muita myyttejä

Oletteko koskaan kuulleet hyvistä köyhistä? Niistä on puhuttu julkisuudessä paljon viime aikoina. Hyvä köyhä sienestää ja marjastaa, hankkii vaatteensa alennusmyynneistä (silloin kun hankkii), leipoo leipänsä itse (koska siinä säästää) ja säilyttää alati reippaan mielensä. Hyvä köyhä ei syrjäydy. Hyvä köyhä pärjää tukevasti omillaan eikä, herran tähden, nosta tukia tai ainakaan kritisoi niiden hakemiseen liittyviä proseduureja tai itse tuen suuruutta. Epäselväksi jää, missä vaiheessa hyvä köyhä ehtii sniiduilultaan ja budjetoinniltaan tehdä oikeastaan mitään muuta, esimerkiksi hakea töitä. Tai vaikka elää vähäsen.

Väkisinkin vihaksi pistää se, että usein köyhyydestä puhuvat ne, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä tai omakohtaista kokemusta siitä. Kaikista etuoikeutetuimmat, kaikista varakkaimmat ja elämässään menestyneet tyypit uskovat usein liikuttavan vahvasti, että juuri he ovat silkalla omalla ahkeruudellaan menestyksensä ansainneet. Että he ovat tehneet enemmän töitä ja parempia valintoja. Tätä kokemusta tukee muuten myös tutkimus: hyvin toimeentulevat nuoret pitävät muita useammin sosiaaliturvaa passivoivana. Tähän etuoikeutettujen harhaan tarttui myös Rosa Meriläinen tänään kolumnissaan. Olen kuullut monta itsevarman polleasti heitettyä kommenttia sosiaalitukien passivoivasta vaikutuksesta. Hassua kyllä, puhujilla harvemmin on edes alkeellinen käsitys vaikkapa toimeentulotuen suuruudesta tai sen saamista edeltävästä paperisodasta. Missä välissä sitä edes ehtii passivoitua, kun toimittaa tsiljoonatta liitteen liitettä tutkittavaksi? Ja miten todistaa kaikki lähetetyt työhakemukset? Sillä jos niistä ei ole toimittaa todisteita, eihän ole mitään takeita siitä, että mokoma yhteiskunnan tuilla loikoileva laiskuri todella hakisi töitä. Kun syynätään vain ihmistä itseään, hänen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään, tunnutaan tyystin unohtavan, että työpaikkoja ei ole tarpeeksi, vaikka jokaikinen suomalainen työtön heräisi tuntien itsensä dynaamiseksi super-ihmiseksi.

Ei ole kuitenkaan koko totuus, että hyvän köyhän myyttiä pitäisivät yllä vain rikkaat. Jako kunniallisiin ja kunniattomiin köyhiin on ikivanha. Masentavinta on ilmiön inhimillisyys. Siinä missä etuoikeutetuilla ihmisillä on tarve uskoa ansainneensa menestyksensä omin avuin lähtökohdista huolimatta, köyhien keskinäistä nokittelua näkee myös paljon, turhan paljon. Olen todistanut useampaa kisaa siitä, kuka nyt oikeastaan on kaikista köyhin ja kaikista kurjin, ja kuinka hyvin itse kukin on milläkin minimisummalla pärjännyt. Kun on nakertanut sitä perkeleen halpaa kaalia ja ostanut halvinta margariinia ja herkutellut kahdeksankymmenen sentin oliivipurkilla, hermo kiristyy pikku hiljaa ja kun kolmesataa enemmän tienaava kaveri kehtaa valittaa rahapulaa, saattaa päässä naksahtaa. Siinä pääsee unohtumaan, että oikeastaan alun alkujaan ei pitäisi kinata todistellakseen, kumpi kahdesta köyhästä todella on vielä kipeämmässä rahapulassa. Ja jos on todella elänyt vuosikausia rahapulassa ja säästänyt kaikki pennit leipomalla itse ne sämpylät, dyykkaamalla, ostamalla kaalia ja porkkanaa ja perunaa, onko kokemuksen tuoma loppupäätelmä todella se, että kaikkien muidenkin pitäisi pystyä elämään niin? Vai se, ettei kenenkään pitäisi joutua samaan tilanteeseen? 

Ei pidä käsittää väärin, kannatan ehdottomasti dyykkaamista ja olen kokenut ihan mahtavia köyhäily-piknikkejä ja aterioita. Olen käynyt dyykkaamassa ihanaa oliiviciabattaa, pullaa ja kasapäin leipää elämässäni, käyttänyt valtaosan lapsuudestani aina jonkun toisen vanhoja vaatteita ja ollut vuosikausia kuvataidekoulussa vapaaoppilaspaikalla. En silti ole sitä mieltä, että koska pärjätä voi, tietyissä olosuhteissa ja tietyillä edellytyksillä, kaikkien muiden pitäisi pystyä samaan, tai että olisin pätevä arvioimaan, pystyvätkö kaikki siihen. Kaikilla ei ole samaa energiaa tai mahdollisuuksia hyödyntää samoja asioita. Siihen tarvitsee erilaisia resursseja, kuten aikaa, verkostoja ja jaksamista. Ja vaikka niitäkin löytyisi, pitkittynyt köyhyys tuntuu silti siltä, että törmää seiniin mihin tahansa koettaakin kääntyä: se on jatkuvaa laskimen kanssa kulkemista kaupassa, liikkumatilan kapenemista ja kieltäytymistä yhä uudestaan asioista, jotka muille ovat itsestäänselvyyksiä. Köyhyys luo näköalattomuutta, ja lapsuudessa koetut toimeentulo-ongelmat usein heijastuvat myöhempään elämään – vaikka olisi kuinka perkeleen reipas. Pahinta on, jos erehtyy ponnisteluistaan odottamaan jonkinlaista hyvän köyhän mitalia. Sellaista ei nimittäin ole jaossa. Se, jos olet pärjännyt hyvin, on ihanaa, mutta se ei muuta epätasa-arvoisia lähtötilanteita reiluksi. Tätä ei voi liian paljon korostaa: vaikka olisit onnistunut kiipeämään itse ylös köyhyydestä, kaikille se ei ole mahdollista. Se voi olla asianomaiselle itselleen hieno juttu ja ponnistelujen tulosta, mutta köyhyyttä tai eriarvoistavia rakenteita se ei kyllä poista. 

Radikaalia mielenterveyttä -blogi sen sanoi: älä opasta köyhää, vaan muuta yhteiskuntaa. Kun huutelee, että kaikki on mahdollista, voi erehtyä luulla levittävänsä optimismia ja toivoa, mutta niin ei ole. Epäsuorasti siinä tulee sanoneeksi, että köyhyys on ihmisen oma vika. Ja silloin köyhyydelle ei tarvitse tehdä mitään.